Isän puheenvuoro (osa I)
Isän puheenvuoro (osa II)
Surukonferenssin diat (linkki tiedostoon)
Isän puheenvuoro (osa I)
Hyvät osallistujat, tervetuloa myös omasta puolestani työpajaamme ”Joka solu huutaa tuskaa”. (Dia 1: Puutarhan kukkia)
Olen Marko Luukkanen ja käytän tänään huumeriippuvaisen läheisen puheenvuoron kahdessa osassa. Tämä ensimmäinen osa käsittelee esikoispoikamme Santerin huumeriippuvuutta vuosina 2009-2014, kun hän oli 14-18 –vuotias.
Taustalla on muutamia diakuvia. Piirustukset ja maalaus ovat Santerin pikkusiskon Pirtan viime talvena tekemiä; Pirta on nyt 17-vuotias lukiolainen.
Tavallinen lapsiperheen arkemme sai käänteen, kun löysimme Santerin urheilukassista kannabista juuri ennen hänen 8. luokkansa alkua. Emme tienneet kannabiksesta ja huumeista mitään, vaikka alkoholikokeilut ja tupakka olivat tulleet poikamme elämään seiskaluokan aikana.
Vasta myöhemmin selvisi, että kannabis oli tullut kuvioihin mukaan jo puoli vuotta aikaisemmin, samoin kuin ensimmäiset kokeilut ”taikasienillä”.
Saimme apua kaupungin itäiseltä nuorisoasemalta, jossa huumeseulat tulivat pian käyttöön. Santeri vastusti kaikkea henkilökohtaiseen vapauteensa puuttumista ja koki seulat nöyryyttävinä. Hän oppi myös pian manipuloimaan huumeseulojen tuloksia.
Rippikoulukesänään Santeri rakastui, mutta ysiluokan alkaessa suhde päättyi. Vuosia myöhemmin Santeri kertoi, että ero oli johtunut hänen jo päivittäiseksi kehittyneestä kannabiksen käytöstään.
Hylätyksi tulemisen kokemus oli triggeri, joka laukaisi kovien aineiden käytön ja ”helvetti pääsi irti”. Kovista aineista meillä vanhempina ei tuolloin ollut aavistustakaan, mutta huolemme kasvoi, kun Santeri ei enää juuri käynyt koulussa. Hän oli usein ”radalla” illat ja yöt, aamupäivät menivät nukkuessa. Koulussa hän kävi korkeintaan syömässä. (Dia 2: Pirtan piirustus Santerista 15-vuotiaana)
Hakeuduimme vertaistuen piiriin ja siitä tuli meille vanhemmille äärettömän tärkeä voimanlähde.
Paineet perheessä ja parisuhteessa kasvoivat. Vertaisuuden kokemus toisten vanhempien kanssa avasi ymmärrystämme omasta tilanteestamme ja huumeriippuvuuden piirteistä ratkaisevasti. Suhteellisuudentajumme lisääntyi, kun huomasimme, ettemme ole ainoa perhe, jolle on käynyt näin. Ja että voisimme olla paljon pahemmassakin tilanteessa. Vertaisryhmässä saimme monia käytännön vinkkejä, esimerkiksi miten rahankäyttöön ja luottotietojen katkeamiseen olisi viisasta suhtautua.
Jopa uusia ystävyyssuhteita syntyi vertaisuuden kautta.
Ysiluokan tammikuussa Santeri otettiin kiinni ja laitettiin käsirautoihin ruokatunnilla koulutovereiden ja opettajien edessä. Huumepoliisin otteiden ja kovakouraisuuden poikamme koki mielivaltaisena, kuten me vanhemmat sekä koulun henkilöstö.
Myöhemmin Helsingin Sanomat julkaisi asiasta artikkelin, jossa Santerin oikeaa nimeä ei pyynnöstämme mainittu. Artikkelin johdosta poliisi-hallitus tutki huumepoliisin toiminnan tapauksessa ja totesi sen asialliseksi. Lopputulemana oli kuitenkin se, että 15-vuotias poikamme oli lopullisesti leimattu huumerikolliseksi. Tämän Santeri koki hyvin traumaattisena. Myös isänä menetin luottamukseni suomalaisen poliisin tapaan toimia.
Jostain Santeri löysi voimia käydä keväällä koulua. Hän korotti numeroitaan niin, että onnistui pääsemään lukioon. Tuon kevään aikana Santerin aineiden käyttö ja vointi vaihtelivat suuresti. Kävimme keskustelua lastensuojelun kanssa, tulisiko poikamme ottaa huostaan, jotta aineiden käyttö saadaan katkaistua.
Eräänä iltana tuntui, että saimme myös Santerin hetkeksi ymmärtämään tilanteen vakavuuden. Kerroimme, ettemme enää jaksaneet sitä, etteivät mitkään sopimukset pitäneet. Emme saaneet häneen puhelinyhteyttä iltaisin. Emme tienneet, missä kunnossa hän on ja joutuisimmeko aamulla hakemaan hänet putkasta tai sairaalasta.
Poikamme sanoi, ettei hän halua menettää yhteyttä meihin vanhempiin. Kerroimme, ettei yhteys katkeaisi, ehkä hän olisi poissa vain arviointijakson ajan ja palaisi sitten kotiin. Me vanhemmat – ja nuoremmat 9- ja 12 –vuotiaat sisarukset – saisimme kotirauhan.
Muistan kun menin illalla vuoteeseeni tuon keskustelun jälkeen. Ensimmäisen kerran minusta tuntui, että voisimme kadottaa Santerin. Hän voisi hukkua huumemaailman pyörteeseen. Päätin, että vaikka niin kävisi, en tulisi koskaan Santeria hylkäämään. Hän tulisi aina olemaan minun poikani, olisin aina hänen isänsä.
Santeri skarppasi ja seuraavan syksyn hän kävi lukiota. Yhteinen kohokohta oli matkamme Teneriffalle. Koko perhe oli mukana, Santerikin kohtuullisella fiiliksellä. Jälkikäteen ajatellen aivan erityinen kokemus – kävimme Santerin kanssa kahdestaan hyviä keskusteluja.
Vuodenvaihteen jälkeen tilanne muuttui. Myöhemmin kuulimme, että Santerilla oli ollut huono LSD-trippi, jonka jälkeen hän alkoi kuulla harhoja. Santerin vointi heikkeni, maaliskuun alussa hän ei enää jaksanut mennä kouluun. Tulkitsimme tilanteen masennukseksi ja yritimme saada hänet terapiaan.
Kun Santeri oli täyttänyt 17 -vuotta, hänen ystävänsä ottivat meihin yhteyttä. He kertoivat olevansa Santerista hyvin huolissaan. Santeri käytti kovia aineita, häneen ei enää saanut puheyhteyttä silloinkaan kun hän oli porukassa mukana. Santeri oli alkanut puhua harhoista ja itsemurhasta; edellisenä viikonloppuna hän oli viillellyt rajusti molemmat käsivartensa. Nuoret pelkäsivät mitä voisi tapahtua.
Sovimme lastensuojelun kanssa kiireellisestä huostaanotosta Santerin hengen ja terveyden pelastamiseksi.
Seuraavat kuukaudet Santeri oli arviointijaksolla. Hän otti usein hatkoja ja oli monipäiväisellä reissullaan lähellä kuolla. Tämäkään ei havahduttanut Santeria.
Santeri oli 9 kuukautta huostaan otettuna nuorisokoti Ankkurissa, lähellä Jyväskylää. Tuon ajan hän koki ”lusimisena”, hoidollisiin kontakteihin hän ei suostunut lääkäriä lukuun ottamatta.
Olen usein miettinyt, miten kuvailla huumeriippuvuutta perheessä niille, jotka eivät ole sitä joutuneet kokemaan? Se on elämistä tilanteessa, jota vertaisin lähinnä ”sotatilaan”. (Dia 3: Pirtan maalaus ”Haavoittunut”) Vanhemmat joutuvat sopeutumaan siihen, että nuoremmat lapset hoidetaan, heille luodaan turvallisuutta ja vastuulliset työt tehdään, arki rullaa, vaikka vanhemmat tietävät, että mikä tahansa päivä voi olla heidän lapsensa viimeinen. Se on sopeutumista ääriolosuhteisiin, joissa jatkuva kuolemanpelko on ”uusi normaali”.
Kun Santerin 18-vuotissyntymäpäivä lähestyi, aloimme pelätä mitä tapahtuisi. Otimme yhteyttä Irti huumeista yhdistykseen ja saimme läheistyön keskuksesta tukea. Alkoivat perhetapaamiset, joihin Santerikin alkuun osallistui. Myös nuoremmat sisarukset olivat mukana.
Täytettyään 18 Santeri sai jälkihuollon tukiasunnon Kontulasta. Hän viihtyi asunnossaan ja yritti aloittaa uutta vaihetta elämässään. Lääkitys tuntui olevan kohdillaan ja aineiden käyttö väheni. Vanhassa lukiossaan hän kävi pari kertaa mutta siirsi pian paperinsa aikuislukioon.
Yhteys meihin vanhempiin oli hyvä. Olimme poikaamme yhteydessä viikon varrella ja hän kävi meillä kerran viikossa, söimme yhdessä ja usein saunoimme. Saunahetket olivat tärkeitä miesten yhteisiä hetkiä.
Kokosin nuorisoaseman kuukausitapaamisiin Santerin tukiverkoston. Mukana olivat Santerin ja vanhempien lisäksi lääkäri, jälkihuollon sosiaaliohjaajat, ja Irti huumeista yhdistyksen perhetyöntekijä.
Myöhemmin syksyllä asiat kääntyivät heikompaan suuntaan. Santeri oli selvästi alkanut käyttää enemmän aineita, kävi meillä harvemmin ja huonommassa kunnossa. Varmaan myös diilaaminen oli alkanut uudelleen. Keskusteluyhteys heikkeni.
Muistan epätoivon, joka sai minusta otteen. Tuntui, että kaikki keinot oli käytetty ja silti Santerin syöksykierre syveni. Tuli tunne, että jouduimme vanhempina vain odottamaan mitä tapahtuisi. Tuolloin löysin Tuomas-messun paikkana, jonne saatoin epätoivoisenakin paeta, ja mennä vain olemaan.
Vuoden 2014 alussa Santeri tuli tukiverkoston kokoukseen kasvot kuivuneessa veressä ja kesäkengissä ilman sukkia kovasta pakkasesta huolimatta. Hän oli psykoottinen, mutta kukaan tapaamisessa ei ottanut vastuuta hänen auttamisestaan. Jäimme odottamaan mitä tapahtuisi.
Seuraavalla kerralla Santeri oli paremmassa kunnossa. Hän puhui aikuislukiossa jatkamisesta syksyllä. Hän odotti kevättä, että pääsisi äitinsä kanssa puutarhatöihin ja kesällä perheen kanssa mökille.
Keväisenä sunnuntaina tapasin poikani Itäkeskuksen Prismassa, jossa teimme ostoksia. Kuljetin ruokaostokset hänen luokseen Kontulaan. Asunto oli kuin ”pommin jäljiltä”. Kavereita oli ollut edellisiltana kylässä. Sanoin, että olisin työmatkalla seuraavan viikon. Hän voisi soittaa äidilleen, jos kaupassa pitäisi käydä.
Taputin Santeria olalle ja toivotin mukavaa viikkoa.
Isän puheenvuoro (osa II)
Eräänä maaliskuun päivänä vuonna 2014 vaimoni jätti kännykkääni viestin: ”Tule heti, olen Santerin luona, elämämme muuttuu nyt pysyvästi!”
Vaimoni oli löytänyt Santerin kotoaan kuolleena, sängyltään lepäämästä. Nopeasti edennyt keuhkokuume oli vienyt esikoispoikamme, joka oli kuvitellut vointinsa flunssaksi ja hoitanut itseään omilla aineillaan. (Dia 4: Santerin haudalla)
Poliisin lähdettyä saimme rauhassa jättää jäähyväiset pojallemme, olla hänen vierellään, silittää hänen hiuksiaan, pitää kädestä kiinni ja itkeä tuskaamme. Saimme myös nähdä, että hän oli lähtenyt hyvin rauhal-lisesti, nukahtanut sängylleen. Tämä on ollut myöhemmälle surun kokemiselle hyvin tärkeää ja lohdullista.
Hautajaisiin annoimme Santerin kavereille luvan osallistua. Suurinta osaa heistä emme tunteneet, osa oli käyttäjäkavereita. Nuoria oli noin 15 ja heidän osallistumisensa myös Santerin muistotilaisuuteen oli mieles-tämme tärkeää. Se toi tilaisuuteen aivan oman Santerin näköisen leimansa. Nuoret soittivat ja lauloivat poikamme lempikappaleita.
Jäin kahden kuukauden sairauslomalle työstäni, vaimoni sairausloma oli hieman lyhyempi. Koimme kumpikin tärkeäksi työpaikoillamme lähimpien työtovereiden tapaamisen pian poikamme kuoleman jälkeen. Annoin esimiehelleni luvan viestittää asiasta laajasti muille työntekijöille. Kenenkään ei tarvinnut pyörittää huhumyllyä.
Saimme kriisitukea välittömästi Irti huumeista yhdistyksen läheistyön tukikeskuksesta. Perhetapaamiset järjestettiin kodissamme. Mukana olivat nuoremmat lapsemme, me vanhemmat sekä vaimoni täti, joka oli Santerille ja muille lapsillemme ”viides isovanhempi”, perheemme jäsen.
Santerin vielä eläessä olin mielessäni tehnyt päätöksen, että tulisin vielä kirjoittamaan hänen elämästään kirjan. Toivoin, että Santeri olisi itsekin ollut sitä lukemassa. Aloitin surupäiväkirjan kirjoittamisen samana iltana, kun olimme löytäneet Santerin. Kirjoitin päiväkirjaa puolitoista vuotta. Kirjoittaminen on ollut tärkeimpiä keinoja elää suruani ja jäsentää sitä.
Ymmärsimme heti, että poikamme kuolemasta puhuminen ja surun sanoittaminen ja jakaminen laajasti myös perheemme ulkopuolella olisi elintärkeää. Santerin elämä ja kuolema ei edelleenkään ole meille tabu eikä häpeä. Poissa olevanakin hän on läsnä perheemme elämässä.
Ymmärsimme, että toisistamme ja itsestämme huolen pitäminen olisi olennaista. Päivittäisen liikunnan ja luonnossa olemisen merkitystä ei voi liikaa korostaa!
Mielenterveysseuran järjestämään sururyhmään osallistuimme puoli vuotta poikamme kuoleman jälkeen. Sururyhmä antoi mahdollisuuden jakaa ja suhteuttaa menetystämme. Pian huomasimme, että suru-ryhmässä käsitellyistä 18-38 –vuotiaiden menehtymisistä tosiasiassa yli puolet oli päihdekuolemia. Ryhmän jäsenten oli vain aluksi hyvin vaikea tuoda sitä avoimesti esiin. Kokoonnumme sururyhmän jäsenten kanssa yhteen edelleen vuosittain.
Puoli vuotta Santerin menehtymisen jälkeen jouduin miettimään, esiintyisinkö julkisesti omalla nimelläni ja kasvoillani, huumeisiin kuolleen poikani isänä. Olin nähnyt, etteivät huumeisiin kuolleiden läheiset uskaltautuneet mediaan tai muuhun julkisuuteen, huumeisiin liittyvän stigman takia. Keskustelin pitkään puolisoni ja lasteni kanssa ja he näyttivät vahvasti vihreää valoa. (Dia 5: Pirtan piirustus ”Surukirjan kansi”)
Tuolloin alkanut ”Vertaisen polkuni” on sisältänyt vertaistukiryhmien ja sururyhmien ohjaamista, puheita, haastatteluja ja kirjoittamista. ”Surukirjan – 18 vuotta 9 kuukautta 6 päivää” julkaisin vuosi sitten sähköisenä kirjana blogisivustollani ”peilintakaa.fi”. Latauksia kirjalla on yli 2 000.
Surun perustavan laatuista muutosta surevaan on usein vaikea kuvata. Omalla kohdallani suru on vaikuttanut lähes kaikkeen. Se on muuttanut identiteettiäni, ihmissuhteitani, arvojani, olemiseni tapaa, suhdettani työhön ja vapaa-aikaan. Useimmat muutoksista ovat olleet pysyviä.
Haluan sanoa jotakin siitä, miten surun henkilökohtaisesti ymmärrän. Käsitykseni on pitkälti samansuuntainen kuin kulttuuritutkija Mari Pulkkisella väitöskirjassaan kolme vuotta sitten.
Mielestäni suru ei ole:
- Ankarasti puserrettavaa surutyötä, jolla on selkeästi määritellyt eri vaiheet sekä alkunsa ja loppunsa. Surevan ja kuolleen välillä säilyy vahva side myöhemminkin elämässä.
- Suru ei ole sairaus, josta toivutaan, vaikka niin kuulee edelleenkin puhuttavan.
- Suru ei myöskään ole selviytymistä siinä mielessä, että se olisi jotakin sellaista ei-toivottua, josta voidaan päästä yli ja ohi muuttumattomina, ja palataan entiseen elämään. Vaikka iltapäivälehdet niin jatkuvasti väittävätkin.
Mitä suru mielestäni sitten on?
- Eetikko, suurmies Martti Lindqvistin mukaan kuolemansuru on ihmisen ydinsuru. Jokaisen ihmiseksi syntyvän kohtalona on kohdata kuolema omassa elämässään, ennemmin tai myöhemmin.
- Suru on ihmisen syvä kokemuksellinen olotila – surevan ihmisen ulkopuolelta toiset eivät voi määritellä, mikä on hyvä tai vähemmän hyvä tapa surra.
Surusta on tullut kokemuksellinen osa minua itseäni.
Esitykseni lopuksi luen otteen Santerin pikkusisko Pirtan kirjoituksesta ”Sisäinen huone – Punainen”:
”Kuvat seinillä vaihtuvat kuin albumia selailisi. Pikku-Johannes ojentamassa kukkakimppua äidille. Seteleitä kuivumassa painojen alla ja Santeri hymyilemässä vieressä, Kreikan matkallamme, kun hän hyppäsi uima-altaaseen setelit vielä taskuissaan. Santeri ennen muuttoaan vieroitushoitoon. Viimeinen yhteinen perhekuvamme. Hautajaiset. Johannes vuosia myöhemmin, kun hän taas pystyi hymyilemään. Sitten on tietenkin ne monet kuvat elämäni ajalta, joissa piirrän.
Piirustuksia on seinilläkin. Santerin tekemä bändijuliste: Queen, ACDC, Metallica, kaikki parhaat. Meillä oli sama musiikkimaku, olen siitä ylpeä. Toista piirustusta en halua katsoa, sillä piirsin sille vahingossa liiankin tuskaisen ilmeen.
Käännyn kannoillani ja kampean raskaan oven auki. Vielä kerran katsahdan taakseni kohdaten Santerin melankolisen katseen aivan, kuin hän oikeasti olisi yhä siellä. Tuijotuskilpailu ei kestä kauaa. Hän voittaa, kuten aina. Räpyttelen silmiäni hetken, käännyn ja lukitsen oven jälkeeni.”
