Tampereen yliopiston ja surujärjestöjen Surukonferenssi pidettiin webinaarina 15.-16.4.2021. Sain kutsun osallistua paneelikeskusteluun aiheesta Kenellä on oikeus surra? Mukana olivat näkökulmat suruun itsemurhien, kehitysvammaisten sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluneiden kuoleman jälkeen. Edustin päihde- ja huumekuolemien jälkeisiä surevia. Tässä joitakin ajatuksiani:
Huumekuolemia kirjattiin Suomessa vuonna 2020 yli 200. Etenkin nuorten, alle 20-vuotiaiden, huumekuolemien määrä on kasvussa. Huumekuolemiksi lasketaan ainoastaan ne, joissa viralliseksi ensisijaiseksi kuolinsyyksi on määritelty huumeet. Puhekielessä kyse on ns. yliannostuksista. Näkemykseni on, että kuolemia, joissa huumeilla on keskeinen osuus, on todellisuudessa jopa kaksinkertainen määrä. Kysymys on silloin itsemurhista, tapaturmista, liikenneonnettomuuksista ja keuhkosairauksista ym..
Päihde- ja huumekuolemiin liittyy vahvasti koettu häpeän tunne, joka johtaa siihen, että kuoleman jälkeen surraan itsekseen tai muutaman läheisimmän kesken. Miksi on näin?
Häpeä liittyy koettuun epäonnistumiseen vanhempana yhteiskunnan odotuksiin verrattuna. Koetaan syyllisyyttä ja häpeää siitä, ettei ole onnistuttu kasvattamaan ”kunnon kansalaista”, vaan oma lapsi kuolee päihteisiin tai huumeisiin. Häpeä syntyy myös siitä, ettei yhteiskunnassamme yleisesti mielletä päihde- tai huumeongelmaa sairaudeksi, vaan sitä pidetään itseaiheutettuna huonona tapana. Jos henkilö vain ”ottaisi itseään niskasta kiinni”, niin ongelma häviäisi. Näinhän se ei mene – eihän?
Vahva häpeän kokemus johtaa siihen, että päihde- ja huumeongelmia peitellään ja ns. kulisseja pidetään yllä. Ei haluta leimautua julkisesti ja kantaa stigmaa. Julkilausumaton odotus tuntuu olevan se, että lapsensa tai muun läheisensä päihteisiin ja huumeisiin menettäneen tulisi suorittaa surunsa yksin ja katseilta piilossa. Laajempaa ymmärrystä mustavalkoiselta julkiselta mielipiteeltä esim. somessa on turha odottaa.
Päihde- ja huumekuolemissa yksin jääminen johtaa siihen, etteivät surevat pääse kohtaamaan toisiaan ja jakamaan suruaan. Usein on niin, etteivät hautajaisiin tai muistotilaisuuteen tervetulleita ole ns. käyttäjäkaverit, joiden kanssa edesmennyt on elämäänsä elänyt. Poikamme hautajaisiin annoimme kaikkien ilmoittautuneiden kaverien osallistua. Tuo päätös teki hautajaisista ja muistotilaisuudesta poikamme näköisen – mukana oli 15 hänen ystäväänsä. Osa nuorista esitti musiikkia ja lauloi.
Meillä ei löydy lainkaan omaisille kohdennettuja palveluja päihde- ja huumekuoleman jälkeen. Tämä tosiasia eristää surevat tehokkaasti. Näihin kuolemiin liittyvä stigma estää usein omaisia osallistumasta sururyhmiin. Päihde- ja huumekuolemiin liittyviä sururyhmiä on vasta hiljattain alettu järjestää mm. Mieli ry:n ja Irti huumeista ry:n yhteisinä kokeiluina pääkaupungissa sekä joidenkin seurakuntien yhteistyönä. Mahdollisuus osallistua kohdennettuihin sururyhmiin tulisi järjestää kaikissa suurissa kaupungeissa.
Vertaistuen mahdollisuudet avautuvat moneen suuntaan. Jos vanhemmat uskaltautuvat hakemaan ammattiapua ja vertaistukea lapsen sairastuessa huumeriippuvuuteen, niin kulissien ylläpitämisen tarve ja häpeän ote hellittävät. Voimavaroja vapautuu ja niitä riittää myös parisuhteeseen ja perheen muidenkin lasten hyvinvoinnista huolehtimiseen – omaa jaksamista unohtamatta. Voi myös käydä niin, että huumeriippuvainen lapsi (vanhempien ponnisteluista huolimatta) kuolee. Tällöin perheeltä kuitenkin löytyy voimia ja kykyä myös suremiseen. Omaisten saama vertaistuki on silloinkin äärettömän merkittävää.
Päihdejärjestöjen yhteisenä haasteena on nostaa esiin päihde- ja huumeongelmaisten elämää, heidän arkeaan ja tuen tarvettaan. Toivon heidän läheisilleen rohkeutta tulla esiin omilla kasvoillaan. Vasta silloin yhteiskunnassa on mahdollista ymmärtää laajemmin, että kyse on tavallisista ihmisistä.
Rohkaisen vahvasti miehiä tulemaan surunsa kanssa esiin, jotta miehenä ja isänä olemisen kapea tila voisi laajentua ja syventyä yhteiskunnassamme.