Päässäni takoi ajatus: elämäni on peruuttamattomasti muuttunut, paluuta vanhaan ei ole. Ja mikä hämmästyttävintä, ymmärsin tämän jo heti traagisen tapahtuman jälkeisenä päivänä. Mitään muuta en sitten pystynytkään ymmärtämään. Niin käsittämätöntä kaikki oli. Tuntui kuin olisin katsellut tapahtumia kaiken ulkopuolelta, kuin kaikki olisi ollut hirveää unta. Sitä vain odotti herkeämättä, että heräisi painajaisesta. Odotti, että joku tulisi ravistelemaan ja kertomaan, ettei tämä ole totta. Päivät kuluivat, mutta kukaan ei tullut.
Oman elämän menettäminen tuntui hirveältä. Käsitin, etten tule koskaan enää saamaan kiinni siitä tunneilmastosta ja sielunmaisemasta, mikä sisälläni huokui ennen läheiseni kuolemaa. Olin myös hyvin vihainen, että jouduin luopumaan niin sanotusti sisimmästäni sekä siitä, kuinka maailmaa katselin ja hahmotin. Olin vihainen elämälle. Päässäni jylläsi usein kysymys, miksi juuri meille kävi näin?
Muistan hokeneeni läheisilleni kysymystä, miten tästä voi koskaan selvitä? Melko pian kuitenkin huomasin, että kysymys oli muuttanut muotoaan: ei tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä. Vaihtoehdottomuus auttoi selviytymään ensin minuuteista, sitten tunneista ja jossakin vaiheessa päivistä.
Nyt kaksi ja puoli vuotta tapahtuneen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että elämäni muuttui peruuttamattomasti sinä helmikuisena iltana. En ole enää sama ihminen kuin ennen. Sisimpäni sekä sielunmaisemani on muuttunut ja katselen maailmaa täysin uusin silmin. Onko tuo muutos sitten hyvä vai huono asia, sitä en vielä tiedä. Mutta yhden asian tiedän kuitenkin varmasti. Elämä on lahja.
Elämä
Yksinkertaista.
Selkeää.
Voimallista.
Nälkää.
Sitä elämä on.
(Katja Malin-Kaartisen runokokoelmasta Kuolema on sittenkin totta)
