Tampereen Surukonferenssin 11.-12.4. yksi monista kiinnostavista esityksistä oli kriisipsykologi Antti Klemettilän Empatia ja myötätuntouupumus.
Auttamis- ja tukityö perustuu toisen ihmisen kokemuksen, ajatuksen ja tunteiden ymmärtämiseen. Empatia on kyky nähdä maailma kuten toinen näkee sen. Empatia rakentaa yhteyden kahden ihmisen välille. Myötätunto antaa toiselle enemmän kuin pelkkä empatia, myötätunto tarjoaa ymmärrystä ja lohdutusta toisen kärsimykseen.
Toisen auttamisesta ja tukemisesta saa myös paljon auttaja itse. Usein siitä saakin onnistumisen, osallisuuden ja merkityksellisyyden kokemuksia. Myötätuntotyytyväisyys on iloa, joka tulee toisen kärsimyksen onnistuneesta lievittämisestä.
Empaattinen kohtaaminen asettaa kuitenkin ammattilaisen tai vertaistukijan asemaan, missä altistuu emotionaaliseen kuormitukseen. Myötätuntostressi on huolta toisen puolesta. Empatia ei kuitenkaan ole loputon luonnonvara, vaan vaatii palautumisen. Kun ei enää jaksa olla myötätuntoinen, puhutaan myötätuntouupumuksesta.
Klemettilän mukaan terapiassa psykoterapeutin empatiakyky ennustaa parasta tulosta riippumatta terapeutin psykologisesta lähestymistavasta.
Anekdootti: Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan kaikista lääkärikäynneistä 75 % liittyy stressiin!
Kun auttajan tai tukijan empatiakyky vähenee, lisääntyy pyrkimys suojella itseään tunnekuormitukselta. Auttajalla tai tukijalla ei ole enää tilaa ottaa vastaan tunnekuormitusta ja toisen huoli ja tarpeet ohitetaan vuorovaikutustilanteessa.
Omalla kohdallani olen miettinyt mitä vertaisena ja vapaaehtoisena auttajana toimiminen vaatii? Onko minulla voimia, osaamista ja motivaatiota tähän äärimmäisen kuormittavaan rooliin? Ohjaan vertaistukiryhmiä ja sururyhmiä, esiinnyn eri foorumeilla huumeisiin lapsensa menettäneenä, kirjoitan blogia ja olen julkaissut Surukirjan. Lisäksi minut tuntevat ottavat usein yhteyttä huoli- ja ongelmatilanteissa.
Kaikki tämä samaan aikaan kun olen surrut esikoispoikani kuolemaa ja toiminut työelämässä vaativissa asiantuntijatehtävissä. Olen päätynyt siihen, etten voi toimia varsinaisena auttajana, voimani eivät siihen riitä. Se ei ole minulle realistinen tapa toimia ja elää. Olen myös nähnyt miten myötätuntouupumus kuormittaa vertaistukijoina ja vapaehtoisena toimivia johtaen usein siihen, että he joutuvat luopumaan vapaaehtoisena toimimisesta kokonaan.
Vertaisena, huumeriippuvuuden ja –kuoleman perheessä kokeneena, tulen toimimaan jatkossakin. ”Vertaisen polulla” tulen antamaan kokemukseni ja osaamiseni kanssakulkijoiden käyttöön, oman jaksamiseni ja hyvinvointini rajoista samalla kiinni pitäen.
