Seurasin 17.12. FT Mari Pulkkisen luentoa hyvästä surusta. Mari Pulkkinen on väitöskirjassaan Suomalaisten salattu, suoritettu ja sanaton suru (2016) käsitellyt suomalaisten kokemuksia ja käsityksiä surusta. Tässä blogissa esitän omia käsityksiäni Pulkkisen ajatuksista.
Mari Pulkkinen kuvasi surukäsityksen muutosta 1800-luvulta alkaen. Pulkkisen mukaan ajatus surusta psyykkisesti suoritettavana kovana surutyönä nousi esiin Sigmund Freudin (1917) kirjoituksista. 1950-luvulla suru puolestaan nähtiin korostetusti epänormaaliuden tilana ja jopa sairautena. Tavoitteena pidettiin surusta parantumista ja toipumista. 1990-luvulla hyväksyttiin ajatus surusta jatkuvana siteenä, joka ei pääty läheisen kuolemaan.
2 000-luvulle tultaessa suru on käsitetty yhä enemmän selviytymisenä. Prosessina, jolla on selkeästi määritelty alkunsa ja loppunsa. Ajattelutapa näkyy erityisen selvästi median tavassa käsitellä menetyksiä ja surua.
Vuonna 2009 tutkija George Bonnanno toi esiin resilienssin käsitteen. Tarkkaa määritelmää käsitteelle ei ole, mutta se voitaneen ymmärtää menetyksen ja surun kestokykynä. Resilienssin yhteydessä on ajateltu, että läheisen menettäneen suru on shokkivaiheen jälkeen alusta lähtien melko vähäistä.
Resilienssiä korostavan ajattelutavan riskinä Pulkkinen näkee sen, muodostuuko tehokkuusajan uudeksi ihanteeksi eräänlainen ”elämän sietokyky”? Mitä nopeammin ja tehokkaammin palaudumme surusta toimintakykyisiksi ja tuottaviksi, sen parempi? Mitä sietokykyisempiä olemme elämän kovimmille takaiskuille eli läheisten menetyksille, sen parempia ihmisiä olemme?
Mari Pulkkinen on taustaltaan kulttuurintutkija, jonka oma näkemys perustuu Lauri Rauhalan holistiseen ihmiskäsitykseen. Rauhalan näkemyksen mukaan suru on kehollista, tajunnallista (psyykkistä ja henkistä) sekä situationaalista. Situationaalisuus eli sidonnaisuus aikaan ja paikkaan tekee ihmisen elämästä ainutkertaista. Rauhalan mukaan ”maailma on annettu ihmisille kokemuksina”. Kokemuksilla on merkityksiä ja niin syntyy merkitysverkostoja. Merkitysverkostosta muodostuu ihmisen maailmankuva.
Suru on jokaisen ihmiseksi syntyvän kohtalo elämässä, ennemmin tai myöhemmin. Pulkkisen mukaan siksi suru on nähtävä olemisen tilana, jolla ei ole tavoitetta.
Oma kokemukseni surusta perustuu pitkälti esikoispoikani sairastumiseen ja kuolemaan 18-vuotiaana, kohta viisi vuotta sitten. Allekirjoitan Mari Pulkkisen näkemyksen siitä, ettei surua ole mielekästä käsittää selviytymisenä tai vaiheena, jonka voi suorittaa ja mennä eteenpäin. Suru ei ole ohitettavissa.
Koen surun peruuttamattomana muutoksena ihmisenä olemisen tilassa ja tavassa. Mitä läheisempi kuollut, menetetty ihminen on, sitä syvemmän muutospaineen ihminen sisäisesti kohtaa. Identiteetin, arvojen, ihmissuhteiden, tekemisen ja toiminnan muutokset ovat olennaisilta osin pysyviä. Entiseen ei ole paluuta.
Ymmärrän silti hyvin psykologien korostaman näkökulman ihmisen toimintakyvyn palauttamisen merkityksestä. On tärkeää että sureva, kärsivä ihminen saa tukea, kykenee jälleen toimimaan yhteisössä ja löytää paikkansa. Ei kuitenkaan sillä hinnalla, että ihminen joutuu kiirehtimään tai jopa kieltämään oman surunsa.
Ihmisen suru on osa hänen omaa ihmisyyttään. Ainutkertainen ja hyvä. Sellaisenaan.
