Katriina Huttusen ”Surun istukka” (2019) on kuvaus äidin surusta tyttären itsemurhan jälkeen. Kirjoittaja on ammatiltaan kääntäjä ja kirjallisesti erittäin taitava. Teos on esikoisromaani ja luonteeltaan autofiktiota (vrt. Karl Ove Knausgård). En aio arvioida teoksen kirjallisia ansioita, vaan nostan esiin joitakin huomioita surusta siten kuin se on teoksessa kuvattu.

Surun käsittelemisestä

Kirjoittaja löytää pian menetyksensä jälkeen surulleen sanat. Hän kirjoittaa päiväkirjaa tuntemuksistaan, ajatuksistaan ja tekemisistään. Varsin nopeasti syntyy päätös kirjan kirjoittamisesta. Kirjoittamisen merkitys surussa korostuu tekstissä erityisen vahvasti.

Kirjoittaja käsittelee suruaan ja jaksamistaan säännöllisesti terapiassa. Terapeutti on hänelle pitkään ainoa ihminen, joille hän voi puhua menetyksestään ja surustaan.

Kirjoittaja liittyy Kuolemantutkimusseuran jäseneksi ja saa sitä kautta itselleen uuden taustayhteisön ja runsaasti tietoa kuolemaan ja itsemurhiin liittyen. Työkyky kirjallisuuden kääntäjänä säilyy, vaikka motivaatio työssä jatkamisen suhteen kyseenalaistuukin.

Kirjoittaja muuttaa aiemman suunnitelmansa mukaan toiseen kaupunkiin, mutta sinne asettuminen ei onnistu ja hän palaa takaisin kotikaupunkiinsa Helsinkiin. Uusi asunto löytyy läheltä tyttären hautapaikkaa Hietaniemessä. Kirjoittajan päivittäiseksi kohokohdaksi muodostuu käynti tyttären haudalla, jossa hän kokee olevansa lähellä tytärtään.

”Lapseni kuolema eristää minut.” Kokemus tuntemiensa ihmisten vaikeudesta kohdata lapsensa itsemurhaan menettänyt kirjoittaja, toistuu kautta kirjan. Ihmissuhteiden muutoksia kuvataan moni-ilmeisesti. Siihen nähden on yllättävää, että kirjoittaja suhtautuu tarjolla olevaan vertaistukeen varauksellisesti eikä mm. halua osallistua lapsensa itsemurhaan menettäneiden vanhempien sururyhmään. Ajatuskin siitä tuntuu hänestä mahdottomalta.

Erittäin vaikeaksi kirjassa kuvataan kirjoittajan suhde tyttärensä isään (”ex-puolisoon”) sekä ”viimeiseen mieheen”. Kuolleen tyttären vanhemmat eivät kykene käsittelemään surua yhdessä. Äiti poistaa tyttären isän kuolinilmoituksesta, mistä loukkaantuneena isä ja hänen puoleinen sukunsa eivät osallistu hautajaisiin. ”Viimeinen mies” puolestaan lähettää kirjoittajalle sähköpostia, josta ilmenee hänen empatiakyvyttömyytensä tyttärensä menettänyttä kohtaan. Miehet näyttäytyvät kirjassa lohduttoman kykenemättömiltä kohtaamaan ja myötäelämään surua!

Vanhemman syyllisyydestä

”Äidin syyllisyys on luonnonlaki”. ”Olen pettänyt lapseni.” Kirjoittajan kokema syyllisyys itsemurhan tehneen tyttärensä äitinä toistuu kautta teoksen. Hän kokee olevansa vastuussa tyttärensä elämästä ja kuolemasta. Hänen olisi pitänyt nähdä tyttärensä riski itsemurhan tekemiseen, vaikkei tämä koskaan puhunut aikeistaan äidilleen eikä ystävilleen! Tämä syyllisyyden tunnustaminen toistuu mantran- omaisena läpi kirjan.

Omakohtainen ajatukseni on, että vanhemman vastuu (=syyllisyys) lapsensa elämän turvaamisesta ja jatkumisesta myös vanhemman tulevan kuoleman jälkeen on ihmiseen biologisesti sisään rakennettu. Kun lapsi kuolee ennen vanhempaansa  menee tämä luonnollinen järjestys rikki.

Näkemys siitä, että vanhempi voisi suojella ja pelastaa lapsensa elämän vastoinkäymisiltä ja mahdolliselta kuolemalta, ei vastaa todellisuutta. Oman lapsen sairastuessa vakavasti ja kuollessa, vanhemman – äidin tai isän – on äärimmäisen vaikeaa ja tuskallista hyväksyä oma rajallisuutensa ja kykenemättömyytensä estää tapahtunut.

Esikoispoikani sairastuminen huumeriippuvuuteen ja varhainen kuolema 18-vuotiaana sekä kykenemättömyyteni pelastaa häntä, on ollut elämäni äärimmäisin ja tuskallisin kokemus. Olen usein miettinyt, miksei elämä suonut sitä mahdollisuutta, että isänä ja vanhempana olisin voinut uhrata itseni ja kuolla lapseni puolesta. Jotta hän olisi saanut elää. Se olisi tuntunut vain luonnolliselta.

Tuota mahdollisuutta elämä ei kuitenkaan ihmiselle anna. Siltä osin kipu ja suru jäävät pysyväksi osaksi vanhempaa.

Valo siivilöityy esiin

Vain 2 vuotta tyttärensä itsemurhan jälkeen kirjoittaja näyttää kiinnittyvän elämään yhä vahvemmin, vaikka elämä onkin peruuttamattomasti muuttunut.  Suru on tullut osaksi häntä, hänen elämäänsä. Surun maisemaan siivilöityy valoa, mistä kirjan kirjoittaminen, julkaiseminen ja omilla kasvoilla esiin tuleminen ovat osoituksina.