”Jokaisella on tämänsä, johon hän on sidottu.” Pentti Saarikosken 60-luvun runo puhuttelee, kun koronan rajoitukset ovat poistumassa ja ihmisten väliset suhteet ovat palaamassa uuteen normaaliin. Mikä on muuttunut?

Kuulun niihin, jotka ovat etäilleet työssään puolitoista vuotta ja palailevat nyt toimistoon ihmetellen, missä muut ovat? Hybridityömalli, joka tulisi ottaa käyttöön, ei näytä kaikkia houkuttelevan. Kotikuplasta on vaikea päästä liikkeelle.

Tilanne näyttää samalta ystävyyssuhteissa. Pandemian aikana kukin meistä näyttää rakentaneen oman ”tämänsä”, johon lukeutuu aivan lähipiiri. Kun vapaus on vihdoin koittanut, onkin yllättävän vaikeaa solmia uudelleen suhteita ystäviin – ihan livenä!

Olen tavannut koronan aikana kahta ystävääni säännöllisesti kasvotusten – ja halaten. Ilman heitä olisin moneen kertaan kuivunut sielullisesti ja ajautunut jonkinasteiseen lamaannukseen.

Elokuun alussa houkuttelin vanhoja ystäviä oluelle, toivoen kuulumisten päivittämistä hyvässä seurassa. Sain kuulla, että oli liian aikaista.

Meditaatioryhmä, joka toimi ennen koronaa hyvin, ei enää kokoonnu.

Ystävästä, joka asuu kauempana, ja jonka kanssa olemme tavanneet hänen työmatkojensa osuessa tänne, ei nyt näy vilaustakaan.

Ystävä, jonka kanssa olemme olleet läheisiä, ei ole vastannut viestiini, jossa ehdotan tapaamista.

Oma lukunsa on maalla asuvat sukulaiset, joista jotkut näyttävät pitävän pääkaupunkia koronasynnin pesänä. Meitä kaupunkilaisia on syytä välttää meidän maaseutuvisiiteillämme.

Listaa voisi jatkaa. Koronan mukanaan tuoma henkinen ”tämä” näyttää eristävän meitä toisistamme – edelleen. Vaikka koronaan on rokotteita hyvin saatavilla, eivät varmaankaan kaikki yli 12-vuotiaat tule olemaan rokotettuja. Eri syistä.

Olisiko aika ottaa riski, lähestyä toisiamme – ja altistua kosketukselle.