Valtterin (8.11.1991-16.5.2018) muistolle
Huumeisiin kuolleiden muistotilaisuus Helsingin tuomiokirkko 5. marraskuuta 2019
Toukokuisena iltana viime vuonna sain viestin, jota kukaan vanhempi ei halua saada: poikani Valtteri oli kuollut.
Tyttöystävä oli löytänyt Valtterin elottomana sohvalta ja yrittänyt elvyttää hätäkeskuksen ohjeiden mukaan, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.
Valtteri kuoli äkilliseen keuhkokuumeeseen – vain 26-vuotiaana.
Paria päivää aiemmin hän oli kaatunut ja murtanut käsivartensa. Käsi olisi vaatinut leikkaushoitoa, mutta Valtteri lähti pois sairaalasta ennen sitä.
Kuoleman taustalla oli vuosia jatkunut huumeriippuvuus, joka teki niin Valtterin kuin hänen läheistensäkin elämästä ajoittain melkoisen vuoristoradan.
Minulle Valtterin kuolema merkitsi pahimpien pelkojen toteutumista. Läheltä piti -tilanteita oli ollut vuosien varrella useita – jopa putoaminen seitsemännen kerroksen parvekkeelta Espanjassa.
Silti kuolema tuli täytenä yllätyksenä, jota oli vaikea uskoa. Suru viilsi, ja maailma tuntui pysähtyvän. Vasta edellisenä päivänähän olin puhunut puhelimessa Valtterin kanssa, ja nyt häntä ei enää ollut.
Puolitoista vuotta tapahtuneesta on kuitenkin kulunut. Suru ei häviä, mutta se on muuttanut muotoaan. Viiltävän kivun tilalle on tullut pitkä ikävä. Aaltoliikettä elämä on yhä.
Ainakin minua on auttanut vertaistuki, ihmiset, joiden kanssa voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, suoraan ja häpeilemättä.
Ystäväpiiri on osin muuttunut niistä ajoista, kun Valtterin huumeidenkäyttö paljastui hänen tultuaan täysi-ikäiseksi. Hyvät ystävät jäivät, osa tuttavista kaikkosi, ja uusia on tullut tilalle.
Huumekuolemaan liittyy hyvin ristiriitaisia tunteita – paitsi surua myös häpeää, syyllisyyttä ja helpotustakin. Nämä kaikki olen itsekin jollain tavalla käynyt läpi.
Päällimmäisenä on kuitenkin ikävä.
Mielelläni olisin pitänyt Valtterin tässä maailmassa, vaikka ei hänen elämänsä aina helppoa ollutkaan. Paljon onnellisia aikoja siihen kuului silti, enemmän kuin huonoja.
Lokakuussa 2019 jaettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot. Yksi palkituista oli toimittaja Kimmo Oksasen ja valokuvaaja Heidi Piiroisen teos Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina.
Palkinnon julkistamisen jälkeen Kimmo Oksanen sanoi näin: ”Mehän emme tehneet kirjaa kerjäläisistä vaan ihmisistä.”
Monella tapaa ohikuljettuja ovat myös huumeidenkäyttäjät, niin kadulla kuin loputtomassa viranomaisbyrokratiassakin. Leima vääristä valinnoista kantaa kauas – myös kuoleman jälkeen. Monet ovat olleet myös asunnottomia, Valtterikin.
Silti he ovat ihmisiä, joiden elämässä on ollut ja on paljon muutakin kuin kurjuutta. He ovat tuntevia ihmisiä, joilla on läheisiä: vanhemmat, puoliso, sisaruksia, lapsia, kavereita.
Valtteri oli minun läheiseni, poikani. Hän eli hyvän lapsuuden ja nuoruuden. Hän oli iloinen, hyväntuulinen ja herkkä lapsi ja nuori, joka harrasti ja oli monessa mukana.
Teini-iässä jotakin tapahtui. Pikkupojasta saakka jatkunut kilpauintiharrastus loppui, tuli uusi koulu ja uusia kavereita.
Valtterista tuli kokki. Hän kävi töissä ja muutti omaan kotiinsa.
Ikään kuin vaivihkaa elämään tulivat myös huumeet, etenkin kannabis, ja niiden myötä mielenterveysongelmat.
Toki olen miettinyt lukemattomia kertoja, mitä tapahtui komealle ja urheilulliselle pojalleni, joka katsoi suoraan silmiin ja hymyili.
Mitään yksittäistä syytä muutokseen en ole keksinyt.
Nykyisin päällimmäisenä ovat hyvät muistot. Viime ajat Valtterillakin meni paremmin. Hän haaveili tulevaisuudesta ja puhui kielteisesti huumeista.
Perjantaina 8. marraskuuta Valtteri olisi täyttänyt 28 vuotta. Ikävä on kova.
Sytytetään kynttilät ja muistellaan läheisiämme lämmöllä – heitä turhaan ja liian varhain kuolleita.
Ei kuljeta ohi.
