Osallistuin Helsingin Kulttuuritalossa järjestettyihin Päihdepäiviin 8.5.2019.
Yksi tilaisuuden pääpuhujista oli Marianne Heikkilä, joka on tullut tunnetuksi mm. Marttaliiton toiminnanjohtajana. Heikkilä toimii nyt vetäjänä projektissa, jossa kootaan kansallisen lapsipolitiikan perusteita parhaillaan käytäviin hallitusohjelmaneuvotteluihin. Yllättävää oli, miten rohkeasti Heikkilä avautui puheessaan kokemuksistaan alkoholistiperheessä kasvamisesta. Kunnioitettava teko hänen asemassaan olevalta henkilöltä.
Olin järjestämässä Susanna Vainion ja Susan Nurmisen, Satu Mustosen ja Minna Salosen kanssa työpajaa läheisten kokemuksista, kun lapsi/sisarus on päihde- tai huumeriippuvainen ja päihdekuoleman jälkeen. Työpaja ”Joka solua repivä tuska” oli täyteen buukattu 100 osallistujalle.
Käytin läheisen puheenvuoron kahdessa osassa: Elämä esikoispoikani Santerin sairastuessa huumeriippuvuuteen ja hänen kuoltua huumeisiin 5 vuotta sitten. Osallistujat olivat aktiivisia käydyssä keskustelussa ja saimme hyvää palautetta. Omat puheenvuoroni löytyvät tältä sivustolta ”Tekstit” –osiosta.
Susan on entinen päihdetyöntekijä ja toimii lehtorina tulevia lähihoitajia opettaen. Hän kertoi oivaltaneensa, ettei päihde/huumekuolemaan perheenjäsenensä menettäneen suru ole välttämättä tabu. Huumekuolema ei katkaise edesmenneen ja läheisen suhdetta, kuten hän oli aikaisemmin ajatellut. Side säilyy ja muuttaa muotoaan. Onkin hyväksyttävää kysyä vaikka minulta, ”Miten koet tänään suhteesi Santeriin?” Tällaisesta kysymyksestä läheinen ei hämmenny, vaan ymmärtää sen aitona empatian osoituksena.
Päihdepäivillä oli useampia läheisiä kertomassa kokemuksistaan. Osoitteesta elamavastassa.fi löydät Katja Malin-Kaartisen ja Mia-Marisa Koivun kirjoittaman blogin aiheesta ”Päihteiden käyttö vaikuttaa läheisten elämään”.
Tunnen yhä enemmän niin, että tässä ajassa on jotakin sellaista, mikä mahdollistaa läheisten esille tulemisen ja puhumisen huumeriippuvuuksista ja –kuolemista. Suru päihdekuoleman jälkeen ei ole enää ylittämätön tabu. Olemmeko hiljakseen luopumassa häpeäkulttuurista, joka on leimannut läheiset ja eristänyt heidät suremaan yksin?
Asenne-, keskustelu- ja surukulttuurin muutos vaatii aikaa. Muutos tarvitsee myös edelläkävijöitä, jotka uskaltavat asettaa itsensä alttiiksi antaen kasvonsa ja tarinansa yhteiseen käyttöön.
Voisitko sinä olla osa muutosta?
Sivusto jää nyt kesätauolle ja palaa elokuun puolella virkistyneenä. Hyvää Kesää!
Marko
