Kylmyys ja pimeys tihenee ympärillämme. On vaikea nähdä eteenpäin, kun aamusta lähtien on yhä pimeämpää. Elämä suuntautuu kohti vuoden vaihtumista ja valon alkavaa lisääntymistä.
Pimeys kasvaa tällä hetkellä myös ihmisten kärsimyksissä ja suurvaltojen välisissä heikentyvissä suhteissa. Inhimillisyys näyttää kadonneen Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Lähi-idän konfliktin kärjistyttyä tuhoamissodaksi. Näissä sodissa siviilit kärsivät eniten. Lapset, naiset ja vanhukset eivät kykene puolustautumaan pommituksilta.
Mikä on se tuli, joka lämmittää ja tuo valoa pimeyteen?
Tulen lämpö syntyy ihmisten läheisyydestä ja jakamisen kokemuksesta. Kun ryhmä ihmisiä kokoontuu nuotiotulen ääreen, ympärillämme pimeyttä ja kylmyyttä. Tulen ääressä oleminen yhdistää meitä ja tuo turvallisuuden tunnetta – kaikesta huolimatta.
Mikä on se valo, jota kohti kulkea?
En usko valon löytyvän yksilöllisyyden ylikorostamisesta – tai eristäytymisestä ja muurien rakentamisesta. En usko sen löytyvän yhteiskunnallisten vastakkainasettelujen kärjistämisestä. En usko yhteiskunnallisten ”syntipukkien” kivittämiseen.
Uskon valon löytyvän ihmisten ja ihmisryhmien välisten raja-aitojen madaltamisesta ja erilaisuuden kunnioituksesta. Myös moniarvoisen poliittisen, etnisen ja seksuaalisen suuntautumisen kunnioituksesta. Suomi pienenä leirinuotiona tarvitsee yhteisöllisyyttä, joka hyväksyy meidät kaikki piiriinsä.
Toivo on ihmistä kannatteleva voima niin yksilöinä kuin lajinakin.
Toivo näkee valon mahdollisuuden siellä, missä kuljetaan pimeydessä. Toivo uskoo yhteyden mahdollisuuksiin silloinkin, kun viha ja vahvemman oikeus vallitsee. Toivo antaa meille voimaa selviytyä silloinkin, kun elämä tuntuu ylivoimaiselta.
Toivo on elämän kantava voima.
