Osallistuimme vaimoni Marja Riitan kanssa Maanpiirileirille Akäslompolossa heinäkuussa. Leirin ohjelmassa oli joogaa, tunturiretkeilyä, meditaatiota, taidetyöpaja ja melontaa. Leiriin osallistui 16 aikuista ja 5 lasta. Tässä joitakin omia pohdintojani leiriltä: millaista siellä oli ja mitä tunteita se herätti minussa.
Aamut alkoivat kahdeksalta lempeällä joogalla, joka herätteli leiriläisiä uuteen antoisaan päivään. Minäkin ehdin aamu-unisena peräti kaksi kertaa mukaan! Illat päätettiin herkullisen vegaanipäivällisen jälkeen yhteiseen meditaatiohetkeen. Meditaation myötä intensiivisen päiväohjelman rasitukset sulivat jäsenistä.
Kodassa pidetyn nuotiopiirin jälkeen valmistauduttiin päivän retkeen. Tunturien laella tunnelma oli huikea; tunturi-ilmastoon kuuluva tuuli pyöritti nousussa hikeentyneitä hiuksia. Repuista kaivoimme eväät; ruisleipä ja suklaa maistuivat termoskannusta kaadetun kahvin kanssa. Tunturilta avautui näkymä kuudelle lähitunturille, ja maailma tuntui avartuvan uudella tavalla.
Leirin lopulla tehty retki Varkaankuruun avasi karuihin tunturimaisemiin verraten todella erilaisen ympäristön. Runsas ja monilajinen kasvusto sekä monet ympärillä solisevat purot loivat viidakkomaisen vaikutelman; kuin olisi kävellyt sademetsässä.
Leirillä oli mahdollisuus osallistua kolmeen erilaiseen äänimatkaan, joista henkilökohtaisesti vaikuttavin oli äänitaiteilija Meri Nikulan ohjaama rumpumatka. Intensiivinen rummuttaminen ja luonnonäänien – metsän eläinten ja tuulen – tuottaminen vei minut matkalle, jossa koin myös tietoisuuden tason eräänlaisen muuttumisen. Eheyttävä kokemus!
Leiryhmän jäsenet olivat uusia tuttavuuksia. Vain leirin järjestäjiin lukeutuva pariskunta oli ystäviämme jo ennestään, mutta ryhmäytyminen toteutui todella hyvin. Kolmantena leiripäivänä toteutetusta taidetyöpajasta lähtien ryhmän jäsenten välillä vallitsi luottamus. Osallistujat saattoivat niin halutessaan kertoa unistaan nuotiopiirissä. Luottamus mahdollisti myös osallistujien traumojen käsittelyä – toki vain siinä määrin kuin osallistujat itse halusivat.
Kokemuksena Maanpiirin leiri lapissa oli mieleenpainuva ja merkittävä. Ensimmäisen leiripäivän jälkeen näin unen, jossa kohtasin edesmenneen poikani Santerin noin 10-vuotiaana. Hän ei unessa puhunut mitään, mutta hän tuntui olevan levollisella tuulella ja odottavan minulta jotakin erityistä viestiä.
Rumpumatkalla koin nousevani maan sisältä ylös maan pinnalle. Ja huomasin olevani saamelaisten seitakiven luona, jossa olimme vierailleet leiriläisten kanssa. Ehkä tuo ”ylösnousu” olikin se viesti, jota Santeri minulta odotti leirin alussa. Olen Santerin kuoleman jälkeen yhdeksän vuotta tehnyt työtä huumeita käyttävien nuorten läheisten hyväksi, ehkä nyt on tilaa myös jollekin uudelle elämässäni.
