Edessä aukeava meri jäistä vapaa. Aurinko tykittää läpi ohuen yläpilven. Sunnuntaibrunssilla kuulen ympärilläni kaikenikäisten ja –näköisten ihmisten ääniä, kielten sekamelskan pehmeää sorinaa.

Mielessä isäni, jonka kanssa tulimme keväisin ja kesällä meren rantaan, vastaanottamaan kevään ihmettä, kohtaamaan luonnon uudelleen syntymistä. Isä on lempeänä läsnäolona mieleni sopukoissa: Hän nauttisi tästä.

Samaan aikaan 1 800 kilometrin päässä taistelee Ukraina ja Eurooppa olemassaolostaan ja hengestään. Kiova on Helsinki. Siviilien kansanmurhaa ei mieli kykene seuraamaan mediasta kuin hetkittäin. Juuri siksi Ukrainan kansan kärsimys on meissä läsnä.

Talvisodan, Jatkosodan ja Lapin sodan päättymisen jälkeen olemme eläneet rauhan aikaa. Kylmän sodan päätyttyä Berliinin muurin murtumiseen ja Neuvostoliiton romahdukseen, olemme tuudittautuneet pysyvän rauhantilan illuusioon.

Putinin Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan on muuttanut – kaiken. Maamme johto etsii uutta turvallisuuskoalitiota ja varaudumme sodan mahdollisuuteen.

Miten yksittäinen ihminen voi säilyttää mielenrauhansa ja tasapainonsa uudessa, uhkaavassa tilanteessa?

Pelon ei tule antaa tarttua. Pelko lamauttaa ja vie energiaa. Huolissaan on kuitenkin syytä olla, huoli kertoo todellisuudentajusta ja empatiasta. Huoli myös ohjaa meidät olennaiseen: arjen jatkamiseen ja läheisistä huolehtimiseen. Arki kantaa meitä nyt eteenpäin.