”Rakas Santeri,
kirjoitan sinulle pitkästä aikaa.
Olen miettinyt, kykenenkö surussani näkemään selkeästi sinut ja sinun elämäsi sellaisena kuin olit ja elämääsi elit? Miten lapsuudessasi kuoleman lähellä käymisen trauma vaikutti sinuun ja huume-riippuvuuteesi?
Olen päätynyt siihen, että traumalla oli sinun elämässäsi vaikutuksia. Uskon, että se vaikutti siihen, että melko pidäkkeettömästi ja rohkeasti lähdit kokeilemaan huumeita. Erityisesti se vaikutti siihen, että rakastuit hallusinogeeneihin: Kannabis, sienet ja LSD helpottivat posttraumaattisen stressin oireiden (ahdistus, masentuneisuus) itsehoitoa.
Trauma saattoi vaikuttaa myös siihen, ettei myöskään itsetuhoisuuden esteenä ollut kovin paljon pidäkkeitä, kun päätit siirtyä käyttämään kovia huumeita ysiluokan syksyllä. Olithan jo ollut lähellä kuolemaa ja selvinnyt siitä.
Kykysi tunteiden itsesäätelyyn oli puutteellinen. Et osannut 15-vuotiaana käsitellä hylätyksi tulemisen tunnetta, kun ensirakkautesi rippikesän jälkeen päätti suhteen kannabisriippuvuudestasi johtuen. Et kyennyt siihen 16-vuotiaana lukiolaisena, kun ystäväsi Emma ei halunnutkaan seurustella kanssasi, vaan valitsi toisen. Silloin koit huonon LSD-tripin, jonka jälkeen psyykesi alkoi pirstoutua. Masennuit, aloit kuulla ääniä ja käyttää jälleen kovia aineita; koulusi jäi kesken.
Et kyennyt käsittelemään Emman kuolemaa. Hän kuoli epämääräisissä olosuhteissa juuri silloin, kun siirryit nuorisokotiin 17-vuotiaana. Kerroit, ettet itkenyt Ankkuriin joutumista, mutta itkit Emman kuolemaa, surit häntä. Näin suuren hätäsi ja lupauduin käymään kanssasi haudalla Malmilla ja viemään yhdessä kukkia. Et kuitenkaan ollut valmis.
Kun täytit 18 ja muutit Kontulaan, halusit yrittää muuttaa elämäsi suuntaa. Olin mukanasi uuden lääkärisuhteen alussa, jolloin kerroit, ettet halua jatkaa aineiden myymistä ja joutua vankilaan. Sanoit, että se olisi ollut edessä ennen pitkää. Yritit paluuta lukioon, mutta lähdit itkien pois etkä palannut. Viimeisenä syksynäsi sinulla oli paljon toiveikkuutta, tunsin niin, kun kävit kotonamme syömässä ja saunoimme yhdessä. Kerroit jättäneesi stimulantit, koska ne eivät sopineet sinulle. Iloitsin kanssasi.
Jossain vaiheessa syksyä luovutit; itsetuhoisuutesi voitti. Muistan, miten pelästyin ja jäin sanattomaksi kun kerran saunoessamme sanoit, ettei sillä ole enää väliä, että olit jättänyt liikunnan ja lihonut 25 kiloa. Pelkäsin sinun toivovan kuolemaa.
Aloit käyttää vahvempia aineita ja diilata huumeita asunnossasi. Olisi ollut vain ajan kysymys, milloin poliisi olisi napannut sinut ja ensimmäinen linnareissu olisi ollut edessä. Samalla olisit menettänyt asuntosi.
Ajattelen niin, että halusit elämäsi jäävän lyhyeksi. Ystäväsi ovat kertoneet, että ”aioit kuolla nuorena, et kuitenkaan alle kaksikymppisenä”. Kuolema ei nähtävästi pelottanut sinua niin paljon, kuin jos et olisi käynyt lähellä kuolemaa lapsena.
Santeri, ajattelen niin, että myös ilman lapsuutesi traumaa olisi voinut käydä niin, että olisit jäänyt koukkuun huumeisiin. Alttius siihen oli sinussa pitkälti sisäsyntyistä. Mutta olisitko alkanut jo 15-vuotiaana käyttää kovia aineita, vai olisiko itsesuojeluvaistosi estänyt sen? Ja olisitko ollut niin itsetuhoinen, ettet olisi yrittänyt päästä huumeriippuvuudesta, taistellut elämäsi puolesta? Minusta tuntuu, että olisit vaistonvaraisesti halunnut pitää elämästäsi kiinni, kuoleminen nuorena ei olisi saanut sinusta sellaista otetta kuin nyt kävi.
Santeri, emme voi kaikilta osin valita elämämme sisältöjä. Voimme kuitenkin valita suuntamme: kohti elämää, itsetuhoisuutta tai tuhoavuutta. Tuhoavuutta sinussa ei ollut, et ollut väkivaltainen ketään kohtaan. Päinvastoin: Pidit ihmisistä, sinusta pidettiin ja välitettiin todella paljon.
Kohti elämää et oikein osannut tai halunnut mennä. Huumeriippuvuutesi vei sinua. Ja romanttinen ajatus nuorena kuolemisesta. Tunne-elämässäsi jäit 14-15 –vuotiaan kehitystasolle, jolloin päivittäinen psyykkinen riippuvuutesi kannabiksesta syntyi. Jäit kapinaan aikuisten maailmaa vastaan. Paradoksaalisesti kapinasi kääntyi itsetuhoisuudeksi ja koitui kohtaloksesi.
Santeri, ajattelen ja kaipaan sinua edelleen päivittäin.
Toivon, että olet valossa. Ja että vielä tapaamme.
Isäsi”
