Isä aavisti sairaalareissun jäävän viimeisekseen. ”Minut tapetaan täällä!” – hän huudahti puhelimeen. Kuuntelin hämmentyneenä. Virallisena hoitotavoitteena oli edelleen tulehdusarvojen madaltaminen niin, että isä voitaisiin kotiuttaa hoivakotiin. Isä kuitenkin aavisti tilanteen. Koronamääräykset estivät pääsemästä hänen luokseen, kun kuolemanpelko ja ahdistus ottivat vallan.
Pari päivää myöhemmin perjantaina sain poikkeusluvalla käydä tapaamassa isää. Hän istui pyörätuolissa ja söi keittoa. ”Ihme, että pääsit tänne ja löysit minut!” Morfiini oli helpottanut kipuja. Menimme kolmen hengen huoneeseen, vedin sermin eteen edes hieman yksityisyyttä tavoitellen. Olimme hetken kahden.
Isä vastaili kysymyksiini yksitavuisesti ja ajatuksiinsa vaipuen. Hetken hän vaikutti jo nukahtaneen. Hoitaja kiirehti: ”15 minuuttia alkaa olla jo täynnä.” Tiesin kyllä määräykset. ”Pääset kohta sänkyyn nukkumaan.” Halasin pieneksi muuttunutta isääni. Lähtiessäni jäin katsomaan isääni pyörätuolissa, hänen kuihtunutta profiiliaan.
Maanantaiaamuna sovimme hoitavan lääkärin kanssa saattohoidon aloittamisesta. Päivän kuluessa äiti ja me sisarukset ehdimme käydä isän luona, kukin erikseen koronamääräysten mukaisesti. Isä oli siirretty saattohoitoon omaan huoneeseen. Tullessani isä äänteli levottomana. Hän ei enää kyennyt puhumaan ja hänen katseensa oli lasittunut. Isä ei enää nähnyt. Tervehdin isää ja otin häntä kädestä kiinni. Kerroin, kuka olin ja ettei ollut mitään hätää. Silittelin isän hiuksia ja tuntui, kuin hän olisi kosketuksesta tunnistanut minut.
Hoitajat kävivät antamassa morfiinia. Lauloin isälle: Maa on niin kaunis; Jouluyö, juhlayö; Heinillä härkien kaukalon. Isä rauhoittui ja silittelin hänen päätään.
Veljeni tuli paikalle. Annoin hänelle tilaa jättää jäähyväiset. Velipoika oli lähtenyt, kun palasin. Ajattelin vielä laulaa isälle. Hän oli kuitenkin unessa enkä halunnut herättää. Silitin isää ja hyvästelin hänet: Voi hyvin, Isä.
Keskiyön jälkeen hän oli mennyt.
