Olen tuoreeltaan kuullut viestejä itsemurhan tehneistä. He ovat olleet minulle läheisten ihmisten läheisiä tai heille muuten tuttuja. Tieto itsemurhasta koskettaa joka kerta ja saa miettimään mikä on se epätoivo, joka murtaa ihmisen?
Oletko ollut elämässäsi tilanteessa, jossa voimat loppuvat ja rakkaat ovat menneet? Kokenut olevasi täysin tyhjä, kulunut ja elämäsi mieltä vailla? Ei löydy syytä elää. Loppuun kulunut ja keskellä ei-mitään. Ihmisten välinen vuorovaikutus on latistunut haluksi tehdä näennäinen vaikutus toisiin. Siihen ei löydy halua, ei motivaatiota.
Olet keskellä erämaata. Ponnistelusi rakastaaksesi ovat valuneet tyhjiin. Yhteyttä ihmisiin ei tunnu olevan. Tunnet olevasi hyvin vanha ja lähellä elämäsi päätepistettä. Biologinen ikäsi voi kuitenkin olla mitä vain 15-90 –ikävuoden väliltä.
Koin loppuun kulumisen 25-vuotiaana. Koskaan jälkeenpäin en ole kokenut itseäni niin vanhaksi kuin tuolloin. Ajattelin kokeneeni kaiken elämisen arvoisen. Erämaani oli paahtavan kuuma, aurinko poltti.
Minut piti elämässä kiinni terapeutti ja Berlin Alexanderplatz –sarja, jonka päähenkilön Franz Biberkopfin elämän kolhuja ja absurdeja edesottamuksia 20- ja 30-luvun Berliinissä sunnuntai-iltaisin seurasin. Kirjoitin parin rivin mittaisia runonpätkiä, joihin epätoivoni vuodatin.
Mitä tapahtui? Ei mitään ulospäin havaittavaa. Elämäni oli eletty, jäljellä ei ollut mitään. Mutta en ollut kuollut sisäisesti.
Minut kiinnitti elämään kaipaus. Kaipaus senkaltaiseen läheisyyteen ja yhteyteen, jota olin joskus aiemmin voinut kahden ihmisen välillä kokea.
Franz Biberkopfin tavoin päätin opetella uudelleen kävelemään. Kävelemään – ja väistämään karikoita. Se ei tulisi olemaan helppoa, sen ymmärsin.
