On sanottava suoraan: Haruki Murakamin Komtuurin surma (2018) ei ole kirja kevyeksi iltalukemistoksi. Jo teoksen mitta, 821 sivua, asettaa kynnyksen siihen tarttumiseen. Itse en tohtisi aloittaa tällaista tiiliskiveä ilman jonkinlaista ennakkokäsitystä tekstin laadusta.
Haruki Murakami (s. 1949) on japanilaisen kirjallisuuden suuri tähti. Läpimurtoteoksensa Norwegian wood (1987) jälkeen hänen teoksensa ovat yhä syvemmin kietoutuneet yhteen realismin ja fantasian keinoin.
Rakkaudessa pettynyt muotokuvamaalari jättää kaiken ja lähtee road tripille. Päämäärätön ajelu vie hänet vuorelle taiteilijamestarin tyhjään taloon. Siellä hän toivoo löytävänsä kauan sitten kadonneen luomisen ilon. Talosta löytyy maalaus, joka kuvaa komtuurin (=sotilaskomentajan) surmaa. Alkaa matka mielen syvyyksiin, luovuuden lähteille ja metaforien maailmaan.
Muotokuvamaalari 36 v. on selkeästi Murakamin alter ego. Hänen nimeään ei teoksessa mainita. Maalari alkaa työstää useita muotokuvia: naapurinsa herra Menshikin, road tripillä näkemänsä Subaru Foresterilla ajaneen nimettömän miehen ja lopulta myös 13-vuotiaan Marien.
Maalari työskentelee aivan eri tavalla kuin ennen. Kun hän ennen maalasi valokuvan perusteella toimeentulon saamiseksi, nyt hän tekee maalausta elävästä mallista ja syvässä vuorovaikutuksessa hänen kanssaan, tarvittaessa ilman palkkiota. Menshikin muotokuva valmistuu – taulua Mariesta hän ei uskalla saattaa valmiiksi; tulkintani mukaan siksi ettei halua valmiilla taululla vaarantaa murrosiässä olevan Marien kehityspolkua juuri omanlaisekseen ihmiseksi ja naiseksi. Taiteella (=taululla) on siis vaikutusta!
Subaru-mies puolestaan kuvastaa maalarin kehityspolkua oman itsensä, varjonsa, tuntemiseen. Kirjailijan Alter ego kohtaa pienessä kaupungissa naisen, jonka nimeä(kään) hän ei tiedä, ja rakastelee tämän kanssa rajusti. Sadomasokistisessa leikissä hän nauttii ja samalla pelkää kuristavansa naisen hengiltä. Subaru-miehen hahmo vainoaa Alter egoa hänen omassa mielessään: ”Tiedän missä olit ja mitä teit viime yönä.”
Ehkä tärkeimmän symbolisen roolin kirjassa saa keskelle metsää louhittu noin kolmen metrin syvyinen kuoppa, josta Alter ego maalaa myös taulun. Kuopalla on salattuja maagisia ominaisuuksia. Sen kautta voi irtaantua reaalisten olosuhteiden pakosta ja siirtyä toiseen ulottuvuuteen. Ja jos selviää matkasta hengissä voi lopulta löytää itsensä ja kömpiä kuopan pohjalta, perusteellisesti muuttuneena. Kyse on selvästi kohdun synnyttävästä, uutta luovasta voimasta.
Varsinaisen juonen muodostaa Komtuurin surma -niminen taulu, jonka Mestari on aikanaan maalannut. Ja sen syntyyn toista maailmansotaa edeltävinä vuosina Itävallan Anschlussiin ja Kiinan miehityksiin liittyvät järkyttävät tapahtumat. Taulun henkilöhahmot irtaantuvat taulusta ja näyttäytyvät Alter egolle. Alter ego joutuu surmaamaan taulun kuvaaman Komtuurin, jotta hän voi vapauttaa jo kuoleman partaalla olevan Mestarin taakastaan ja samalla itsekin vapautua taulun lumouksesta ja siirtyä kehityspolullaan eteenpäin.
Murakami kuljettaa tarinaa samanaikaisesti niin monella eri tasolla ja toisiinsa kietoutuneina, ettei lukijakaan aina muista hengittää!
Merkityksellisimpänä koin teoksen loppuhuipennuksen, jossa fantasian ja symbolismin maailmasta palataan jälleen ihmisten (näennäisesti) tavalliseen elämään. Alter ego on valmis aloittamaan alusta (entisen) vaimonsa Yuzun kanssa, joka odottaa lasta, joka on saanut alkunsa heidän eronsa jälkeen. Hän on kuitenkin valmis jakamaan elämänsä Yuzun ja lapsen kanssa:
”Rakastin pientä tytärtäni syvästi. Hänen kanssaan viettämäni aika oli minulle kullanarvoista. Se, kuka hänen biologinen isänsä sattui olemaan, oli minulle yhdentekevää. Jos totuus selviäisi joskus, se ei muuttaisi mitään.”
Alter egon kamppailuun itsensä ja yhteyden toisiin ihmisiin löytämiseksi on helppo samaistua. Tuo kamppailu käydään niin 6-,16-, 26-, 36-, 46-, 56- ja ties miten monivuotiaina – läpi elämän!
Murakamin maailmassa ihminen voi erilaisten traumaattisten kokemusten; hylätyksi tulemisten, pettymysten, erilaisuuden, yksinäisyyden ja menetysten kokemusten jälkeenkin vielä luottaa elämään ja toiseen ihmiseen:
”Maailmassa ei ole mitään varmaa”, sanoin. ”Mutta meillä ihmisillä on kyky uskoa.”
