”Rakas äiti, tänä yönä sinun pitää lähteä. Etukäteen ei voi sanoa, kuinka kauan kuollut kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.
Sinun sukupolvesi nousi sodan jälkeen niin suuren painon alta, että keveyden ja valon odotus oli luonnollista. Sitä ei kuitenkaan sallittu ja katsottu hyvällä. Te tahdoitte pientä ja iloista, teiltä edellytettiin suurta ja vakavaa. Sinun oma äitisi valitti: Minulla ei oo millonkaan nuoruutta ollu! Ja isäsi oli uhrannut kaiken, miesvuotensa ja terveytensä, aatteelle jolla hän aikoi puhdistaa ja parantaa koko maailman mutta joka myrkytti hänet läpikotaisin.”
Sirpa Kähkönen keskustelee kirjassaan äitinsä Riitan kanssa tämän kuoleman jälkeen. Hän antaa äidilleen 36 lahjaa tämän matkalle tuonpuoleisiin.
Sirpa kuvaa äitinsä lapsuutta ja nuoruutta: äidinisä Lauri oli 20-luvulla toiminut kommunistina maanalaisessa liikkeessä, jäänyt kiinni ja ollut seitsemän vuotta Tammisaaren pakkotyöleirillä. Ja myöhemmin sotinut talvi-, jatko- sekä Lapin sodassa. Riitta syntyi vuonna 1941.
Äiti Riitta on ollut kaunis, atleettinen ja lahjakas. Riitan päiväkirjoista on välittynyt elämäniloinen aikuisuutta kohti kurkottava nuori.
Veturin 346 ja linja-auton törmäys muutti 16-vuotiaan Riitan elämän. Hän kuntoutui päällisin puolin hyvin, mutta aivovammaa ei osattu diagnosoida – ei tuolloin eikä myöhemminkään.
Sirpa syntyi 23-vuotiaalle yksinhuoltajalle Kuopioon. Riitta käyttäytyi impulsiivisesti ja sai raivokohtauksia, jolloin hän oli väkivaltainen myös lapselleen. Vuosien myötä hän menetti työpaikkansa, alkoholisoitui ja erakoitui. Sirpan pelastus olivat hänen isovanhempansa, erityisesti Lauri-ukki.
Sirpa Kähkösen tekstistä välittyy syvä ymmärrys ja kiintymys äitiin ja isovanhempiin. Hän kirjoittaa perheestä ja suvusta, jossa on eletty vahvasti ja uskottu ihmistä suurempiin aatteisiin. On uskallettu olla eri mieltä ja maksettu siitä inhimillisesti liian kova hinta. Siitä myös kirjan alaotsikko: Väärässä olemisen historia.
Ylisukupolvisten kokemusten välittymisestä jälkipolville on noussut mieleeni kysymyksiä:
Äidinäitini Kaisa (s. 1906) joutui toiseksi vanhimpana tyttönä kerjäämään itselleen ja pienemmille sisaruksilleen leipää Pohjois-Karjalassa nälkätalvena 1918 hengissä säilyäkseen. Sain kuulla tästä häneltä itseltään, minusta tuli jo pienenä Mummon poika.
Isänisäni Juho (s. 1888) ja hänen veljensä olivat muurareita. Kun Viipurin muurariyhdistys liittyi punakaartiin vuonna 1918, heiltä ei erikseen kysytty, vaan hekin joutuivat mukaan kaikkien jäsenten tavoin. Vankileirille he eivät päätyneet, koska paikallinen isäntä tunnisti oivat muurarit ja pelasti heidät tappavilta leiriolosuhteilta uudisrakentamaan Viipuria.
Isoisääni Juhoa en koskaan tavannut, hän kuoli vuonna 1938 isäni ollessa viisivuotias. Edesmennyt isäni Tauno oli sukunsa ensimmäinen luokkaretken tehnyt. Minä puolestani ensimmäinen luokkaretkeläinen äidin puoleisessa suvussa.
Olen tunnistanut itsessäni vahvan ulkopuolisuuden ja häpeän kokemuksen kouluajoilta lähtien. Tätä kokemusta olen työstänyt myös terapiassa, erityisesti nuorena aikuisena 20-30 vuoden iässä. Syvä ymmärrykseni on, että ulkopuolisuuden kokemukseni on osaksi peruja isoäitini Kaisan ja isosisäni Juhon traumaattisista kokemuksista vuodelta 1918.
