”Sosiaalisessa kanssakäymisessä ei yleensä ole tilaa heikkoudeksi mielletyn näyttämiseen. Epäonnistujaksi ei kukaan halua elämässään leimautua. Suru, pelko, epävarmuus ja yksinäisyys ovat tunteita, jotka jäävät piiloon.” Näin Marko kirjoittaa peilintakaa -sivuston ensimmäisissä blogeissa Kaikkea ei näe silmällä.
Meillä on kaikilla piilossa olevia tunteita, pelkoja ja epävarmuuksia, jotka estävät tai hidastavat meitä elämästä täyttä elämää. Joskus oivallus omasta pelosta voi tulla yllättävien tilanteiden kautta.
Olin jokin aika sitten työnohjaajakouluttajien palaverissa. Kävimme läpi työnohjaajakoulutukseen osallistuvien taitoja. Puhuimme eräästä osallistujasta, joka on todella positiivinen. ”Hän on niin positiivinen, että siinä on jotain outoa. Saattaa kertoa sitoutumattomuudesta.” totesi arvostamani kokenut kouluttaja.
Tunsin pistoksen sisälläni. Positiivisuusko voi kertoa haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä sitoutua? Olen pitänyt itseäni aina kovin positiivisena. Ja samalla tunnistan sisäisen vastustukseni sitoutua täysillä.
Haluttomuuteni tai kyvyttömyyteni sitoutua täysillä voi juontua lapsuudestani. Iso perheemme muutti 60-70-luvuilla vanhempieni työn perässä muutaman vuoden välein paikkakunnalta toiselle. Joensuu, Kuopio, Lahti, Lieksa, Lappeenranta tulivat tutuiksi, ja yhden vuoden aikana Ruotsinkin muutama paikkakunta.
Lapsena uudella paikkakunnalla tutustui helposti naapurin lapsiin, sai uusia kavereita. Juuri kun kaverisuhteet syvenivät, muutimme toisaalle. Ehkä lapsena opin ystävystymisstrategian, että ollaan kavereita niin kauan kuin ollaan ja sitten erotaan. Ei kannata sitoutua liikaa, niin ei jää kaipaamaan. En uskaltanut sitoutua.
Positiivisuuteni taustalla oleva sitoutumisen pelko tuntui kipeältä havaita. Olen positiivinen, kun minun ei tarvitse välittää. Minun ei tarvitse välittää, koska en uskalla. Jos välitän, välittämäni ihmiset katoavat.
Sitoutumisen pelko tuntui myös hyvältä havaita. En ole enää pieni lapsi, joka joutuu perheen kanssa muuttamaan paikkakunnalta toiselle. En tarvitse tuota pelkoa enää. Voin luopua siitä. Haluan sitoutua, haluan ottaa riskin, että ystäväni eivät katoakaan. Kun sitoudun, tunne kuuluvani joukkoon. Olen osa ryhmää, olen tärkeä. Yhtä tärkeä kuin muutkin.
Jos ja kun uskallan sitoutua, mitä tapahtuu positiivisuudelleni? Minulle ei enää käykään kaikki. Vaadin oikeuksiani. Haluan tulla nähdyksi. Sanon ääneen asioita, jotka minua vaivaavat. Otan puheeksi. Annan palautetta. Haluan vaikuttaa, kehittää, uudistaa.
En ole enää niin positiivinen kuin ennen. Mutta itse asiassa annan paljon enemmän kuin ennen. Annan täyden sitoutumiseni. Paljastan itseni ja otan riskin, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen. Kun paljastan heikkouteni, tunnen olevani vahva. Olen taas vähän enemmän minä.
Eeva Pitkänen
