En edelleenkään käsitä, että hän on poissa. Se ei mene millään tajuntaani. Menetin läheiseni kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuolema oli traaginen ja yllättävä.
Sillä hetkellä maailma lakkasi olemasta.
Aluksi olin niin peloissani ja järkyttynyt, että vain tärisin. Välillä olin niin turta, etten tuntenut mitään. Mieleni oli täynnä tyhjyyttä. Vajosin pimeään kuoppaan, jossa oli vaikea hengittää. Hetkittäin olin niin surullinen, että itkin silmät päästäni. Kaipaus ja ikävä valtasi jokaisen soluni. Ahdistus tunki ulos ovista ja ikkunoista. Raastava epätietoisuus piti otteessaan. Tunsin fyysistä kipua. Olin totaalisen jumissa. Valot muuttuivat varjoiksi. Jokainen sekunti oli sinnittelyä.
Tuskallisimpina hetkinä en pystynyt edes puhumaan. Helpottaakseni oloani aloin kirjoittaa runoja. Tuntui, että sisälläni oleva musta möykky piti saada ulos, jotta pystyin edes hengittämään. Pian huomasin, etten voinut lopettaa kirjoittamista. Kirjoittaminen toimi tunteiden, ajatusten ja kokemusten tuuletuskanavana. Runot mahdollistivat suruprosessini käynnistymisen.
Nuorena kirjoittelin paljonkin runoja, mutta pidin ne visusti pöytälaatikossa. Läheiseni kuoleman jälkeen olen julkaissut kaksi runokirjaa kuolemasta ja surusta. Aluksi kirjoitin runoja itselleni. Ystäväni rohkaisemana päätin julkaista runokirjan, jota oli tarkoitus jakaa vain läheisilleni. Hiukan myöhemmin aloin ajatella, että ehkä tekstini voisivat tuoda lohtua kenelle vain. Koskettaahan kuolema ja suru kuitenkin meistä jokaista. Runojeni tarkoituksena on liikuttaa, havahduttaa, pysäyttää – saada lukija tuntemaan jotain. Runojen kautta voi ehkä kokea myös voimaantumista ja samaistumista. Voi olla helpottavaa huomata, ettei ole tuskansa kanssa yksin.
Suru on omalla kohdallani ollut lohdutonta luopumista. Se on myös muistoja, tarinoita, tuskaa, kaipausta, hätää ja rakkautta. Kaksi ja puoli vuotta tapahtuneen jälkeen uskallan kuitenkin ajatella, että kaikesta huolimatta elämä kantaa. Varjot alkavat taas hiljalleen muuttua valoiksi.
Välitilassa
Hautausmaan poikki kulkee kalpea nainen.
Jalat juuttuvat kiinni saveen.
Väsyneet silmät etsivät omaansa.
Valon johdattamana seisoo mustan kiven edessä.
Maa otti ruumiisi, taivas varasti sielusi.
Ja minä olen välitilassa.
Katja
