Osallistuin viime viikolla Surukonferenssiin Tampereella. Mukana oli yli 300 alan tutkijaa, työssään surua käsittelevää ja meitä elämässään surua kohdanneita. Psykologi Soili Poijulan esitys resilienssistä surussa oli ajatuksia herättävä. Käsittelen teemaa tässä nyt siten kuin sen henkilökohtaisesti ymmärrän.
Taipuu vaan ei taitu. Resilienssi tarkoittaa joustavuutta ja kykyä palautua voimakkaan stressijakson jälkeen. Resilienssiä surussa on kuvattu kykynä säilyttää suhteellisen vakaa psyykkisen ja fyysisen toiminnan taso. Noin puolet surevista on resilienttejä. Jos kuolema on tapahtunut äkillisesti tai traumaattisesti, tai jos kuollut on oma lapsi tai lapsella hänen vanhempansa, resilienttien osuus vähenee.
Yksin on vaikea olla resilientti, toisilta ihmisiltä saatu tuki on suojaava tekijä. Menetyksen kokeneista noin 10 % sairastuu pitkittyneen surun häiriöön. Resilienssi ei ole syntymässä saatu absoluuttinen ominaisuus, vaan se voi vahvistua.
Resilienssitaitoja ovat mm. optimistisuus, ongelmanratkaisutaidot, halu tehdä itse ja vaikuttaa omaan elämään, huumorintaju ja joustavuus.
Vapaaehtoistyö, yhteyden kokeminen luontoon, motivoivat työtehtävät ja läheisiltä saatu tuki edesauttavat palautumista läheisen kuoleman jälkeen. Aktiivisuus ja elämäntilanteen positiivinen uudelleenmäärittely on keskeistä: En suostu jäämään uhriksi!
On uskallettava tunnustaa tosiasiat. Läheiseni, rakkaimpani on kuollut, hän ei enää palaa luokseni. On kohdattava kuolema.
Myös eksistentiaalinen dynamiikka vaikuttaa läheisen kuoleman jälkeen. Kärsimyksen rinnalla – niin käsittämättömältä kuin se surevasta tuntuu – on mahdollisuus itsensä kasvattamiseen, henkiseen kasvuun.
Kasvun tekee mahdolliseksi surun työstämisen prosessi ja ne prosessit joita suru laittaa myös huomaamatta alulle. Ihminen ei löydä vastausta, mutta viisaus lisääntyy. Jos surun kanssa jaksaa elää, niin jossain vaiheessa tulee huomaamaan, että elämän maaperässä tapahtuu jotakin uskomatonta: Uudet versot nousevat maasta.
