Mitä kertoisin surusta? Sen kaiken nielevästä imusta, halusta kuolla esikoispojan mukana, liukua valoon? Epätoivosta kun rakas poika on kuollut – tarpeesta löytää syyt jotka johtivat siihen. Jonkinlainen selitys, ymmärrys tapahtuneelle. Miksi hänen piti kuolla niin nuorena?
Koettu suru on ollut tavallaan myös kaksinkertainen. Nuoremme aloitettua huumekokeilut 13-vuotiaana, ja jo runsaan vuoden kuluttua sairastuminen päivittäiseen riippuvuuteen kannabiksesta. Ja 28sydänsurujensa myötä siirtyminen vahvoihin aineisiin vain 15-vuotiaana. Vanhempina olimme lähellä häntä, taistelimme kaikin voimin estääksemme sairautta syventymästä ja kroonistumasta. Myös hyviä hetkiä oli, ja läheisyyttä.
Kun poikamme oli otettu aloitteestamme huostaan 17-vuotiaana ja täysi-ikäisyyden koittaminen läheni, jouduin myöntämään itselleni, että pojastamme tuskin tulisi enää ”tavallista tallaajaa”. Niin syvälle huumeriippuvuus ja psyykkiset ongelmat olivat hänet vieneet. Olin pitkälti joutunut luopumaan vanhemman luonnollisista toiveista. Pojan tasapainoisesta, terveestä elämästä, johon kuuluisi itsensä kehittäminen ja oman potentiaalinsa toteuttaminen. Kyvystä rakastaa ja luoda parisuhde – ehkä joskus perhekin, kenties.
Ymmärsin, että poikani elämä olisi taistelua irti huumeista, jos motivaatiota olisi. Ja pysymistä kaidalla tiellä. Siihen kyllä löytyisi monia mahdollisuuksia ja vanhempina olimme valmiit tukemaan häntä. Jos vain halua siihen olisi pojallamme ollut.
Kulunut kaamosaika on ollut raskas. Pimeys ympärillä on tuntunut entistä vaikeammalta. Masennuksen riski on viime vuosien aikana ollut käsin kosketeltava. Siltä olen kuitenkin välttynyt.
Mitä kertoisin toivosta? Toivo on tyttären piirrokset ja maalaukset ihmisistä, jotka surevat, nauravat ja iloitsevat. Toivo on nuoremman pojan tarttuminen elämään ja unelmiensa toteuttaminen. Toivo on puolison sanat hänen lähtiessään toiselle puolen maapalloa: Miten minä sinut voisin mitenkään unohtaa?
Toivo on jaettua surua, jaettua kärsimystä, jossa pimeyden keskellä näkyy valoa. Se on luottamusta siihen, että elämällä – ja kuolemalla – on merkityksensä, silloinkin kun emme voi sitä ymmärtää. Se on sukupolvien ketjun kokeman elämänhalun ja kärsimyksen hyväksymistä osana elämää.
Toivo on sitä, kun kuoleman maasta alkaa nousta uusia versoja. Versot voivat olla kirjoitusta, sanattoman näkyväksi tekemistä ja jakamista muiden kärsivien kanssa. Se voi olla kasvotusten kohdattua vertaisuutta: Kävikö sinullekin näin?
Syvimmillään toivo ilmenee tuntemissani kolmessa nuoressa, heidän irrottautumisessaan huumeista ja tarttuessaan terveen elämän mahdollisuuteen. Nuorukaiset tarvitsevat ja saavat tukea monilta tahoilta. Yksi tärkeimmistä on NA (Anonyymit narkomaanit), jossa ryhmän vertaistuki on korvaamatonta. Nämä nuoret – joita voin nykyisin ilolla sanoa ystävikseni – olivat poikani eläessä hänen käyttäjäkavereitaan, yhtä syvällä huumemaailmassa.
Ihmeitä tapahtuu.
Surukirja julkaistaan tänään 1.3.201801
