Syyskuussa 2007 pojat seisovat luokan 6 C luokkakuvassa takarivissä vierekkäin. Pojat katsovat päät pystyssä kohti kameraa. Santerin hiukset ovat hartioille saakka, Harryllä on pikkuisen uhmakas ilme kasvoillaan.
Pojat kuuluvat samaan kaveriporukkaan. He ovat alakoulussa jo isoja. Pienemmät oppilaat katsovat heitä ylöspäin. Santeri soittaa rumpuja koulun bändissä ja hänet on juuri valittu oppilaskunnan puheenjohtajaksi. Pojat tapailevat toisiaan toistensa luona vapaa-ajallakin.
Maaliskuussa 2014 löydämme Santerin vuokrayksiöstään sängyltään makaamasta. Emme ole kuulleet hänestä pariin päivään ja päätämme käydä katsomassa. Olemme Santeriin yhteydessä säännöllisesti ja meillä on avain hänen asuntoonsa.
Santeri on nukahtanut sängylleen levollisesti, ikiuneen. Hänen silmänsä ovat kiinni ja hänellä on arkivaatteet päällään. Jalat ovat paljaat. Suu on raollaan.
Marraskuussa 2024 matkaltaan palanneet vanhemmat löytävät Harryn heidän kotinsa sohvalta lepäämästä. Harry ei enää herää. Voimme vain aavistaa vanhempien järkytyksen ja tuskan.
Vuonna 2023 huumeisiin kuoli 310 ihmistä. Heistä 91 oli alle 25-vuotiaita. Nuorten huumekuolemat ovat lähes kaksinkertaistuneet edellisvuodesta (!). Huumekuolemien yhteisenä piirteenä on usein opioidien ja bentsojen yhteiskäyttö. Niin Santerillakin. Harrystä emme vielä tiedä.
Miten on mahdollista, ettei suomalainen yhteiskunta ole vieläkään rakentanut polkua, jossa yhdistyisivät mielenterveysongelmien ja päihteitä/huumeita käyttävien nuorten hoito?
Polun tulisi tarjota välitön hoitoonpääsy tarvittaessa jo 14-15-vuotiaasta lähtien. Miksi suomalainen yhteiskunta syrjäyttää ja hylkää nuorensa kuolemaan huumeisiin? Ovatko päättäjien arvot niin kyynistyneet, ettei huumeita käyttävien nuorten elämällä ole väliä?
Miten jotain niin kaunista, Ei ymmärretä täällä vaalia
Mulla ei oo tähän vastausta, Mua vaan kiinnostaa tietää mikä on vialla
Kun jotain niin kaunista, Leijailee pölynä ilmassa
Ja vasta valojen sammuttua, Täällä saa rauhassa levätä
(Arppa: Pölynä ilmassa)
a Kylmyys ja pimeys tihenee ympärillämme. On vaikea nähdä eteenpäin, kun aamusta lähtien on yhä pimeämpää. Elämä suuntautuu kohti vuoden vaihtumista ja valon alkavaa lisääntymistä.
Pimeys kasvaa tällä hetkellä myös ihmisten kärsimyksissä ja suurvaltojen välisissä heikentyvissä suhteissa. Inhimillisyys näyttää kadonneen Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Lähi-idän konfliktin kärjistyttyä tuhoamissodaksi. Näissä sodissa siviilit kärsivät eniten. Lapset, naiset ja vanhukset eivät kykene puolustautumaan pommituksilta.
Mikä on se tuli, joka lämmittää ja tuo valoa pimeyteen?
Tulen lämpö syntyy ihmisten läheisyydestä ja jakamisen kokemuksesta. Kun ryhmä ihmisiä kokoontuu nuotiotulen ääreen, ympärillämme pimeyttä ja kylmyyttä. Tulen ääressä oleminen yhdistää meitä ja tuo turvallisuuden tunnetta – kaikesta huolimatta.
Mikä on se valo, jota kohti kulkea?
En usko valon löytyvän yksilöllisyyden ylikorostamisesta – tai eristäytymisestä ja muurien rakentamisesta. En usko sen löytyvän yhteiskunnallisten vastakkainasettelujen kärjistämisestä. En usko yhteiskunnallisten ”syntipukkien” kivittämiseen.
Uskon valon löytyvän ihmisten ja ihmisryhmien välisten raja-aitojen madaltamisesta ja erilaisuuden kunnioituksesta. Myös moniarvoisen poliittisen, etnisen ja seksuaalisen suuntautumisen kunnioituksesta. Suomi pienenä leirinuotiona tarvitsee yhteisöllisyyttä, joka hyväksyy meidät kaikki piiriinsä.
Toivo on ihmistä kannatteleva voima niin yksilöinä kuin lajinakin.
Toivo näkee valon mahdollisuuden siellä, missä kuljetaan pimeydessä. Toivo uskoo yhteyden mahdollisuuksiin silloinkin, kun viha ja vahvemman oikeus vallitsee. Toivo antaa meille voimaa selviytyä silloinkin, kun elämä tuntuu ylivoimaiselta.
Toivo on elämän kantava voima.
