Tampereen Vanha kirkko 3.11.2017
Rakkaat kanssakulkijat & hyvät tamperelaiset,
nimeni on Marko Luukkanen ja minua on pyydetty tänään pitämään omaisen puhe. Esikoiseni Santeri kuoli huumeriippuvuuteen keväällä 2014, kolme ja puoli vuotta sitten. Hänen elämänsä puolesta ehdimme vanhempina taistella viisi vuotta. Lopulta hän menehtyi kuumeettomaan keuhkokuumeeseen. Poikamme Santeri sai elää kanssamme 18 vuotta 9 kuukautta ja 6 päivää.
Meidät perheenä ja vanhempina on pitänyt elämässä kiinni kaikki se apu ja tuki, jota ymmärsimme hakea heti kun kävi ilmi, että huumeet ovat kuvassa mukana. Santeri oli juuri täyttänyt 14-vuotta. Vuotta myöhemmin hakeuduimme vertaistuen piiriin ja siitä tuli meille vanhempina äärettömän tärkeä voimanlähde.
Toinen voimanlähde on itselleni ollut kirjoittaminen. Santerin vielä eläessä lupasin itselleni, että kirjoitan Santerista ja hänen ainutkertaisesta elämästään vielä kirjan. Vaimoni löysi Santerin kotoaan hänen vuoteeltaan. Hänen elämänsä oli päättynyt aamuyöllä hänen nukkuessaan hyvin levollisesti.
Saman päivän iltana aloin kirjoittaa surupäiväkirjaa. Kirjoittaminen auttoi kestämään ja jäsentämään sietämätöntä tapahtunutta. Kirjoitin puolentoista vuoden ajan useamman kerran viikossa. Luen teille kirjeen, jonka kirjoitin Santerille puoli vuotta hänen kuolemansa jälkeen, lämpimänä elokuisena iltapäivänä:
Rakas poikani Santeri
Elokuun pilvet rakentavat linnoja, istun Kiasman kahvilan terassilla lomanjälkeisen ensimmäisen työviikon tunnelmissa.
Näin viime yönä unta. Olin hoitajana kehitysvammaisten ja psyykkisesti sairaiden laitoksessa.
Oli myöhäinen ilta. Tiesin, että kaikista ääriviivoista ja nurkista nousisi esiin PIMEÄN JA HÄMÄRÄN HIRVIÖT. Hirviöitä yritimme torjua me pari kolme hoitohenkilökuntaan kuuluvaa. Heräsin siihen kun hirviöt alkoivat nousta esiin.
Muistan nähneeni sinusta unta yhden kerran. Unessa olit kuollut lapsi ja etsimme siihen syytä. Unessa minua helpotti tietoisuus siitä, että jos löytäisimme kuolemaasi jonkin syyn, vaikkapa väärään paikkaan sijoitetun pysäkkitolpan, jonka bussi olisi kaatanut osuen sinuun kohtalokkain seurauksin. Muistan unen helpottuneen tunnelman kun syytä löytyisi jostain muualtakin kuin perheestä ja meistä vanhemmista. Olisi niin helpottavaa osoittaa syyllinen.
Kun sinä olet poissa, tunnen itseni samanaikaisesti raskaaksi ja tyhjäksi. Murhe tekee minut levottomaksi. Kierrän elämäsi eri vaiheita, etenkin viittä viimeistä elinvuottasi. Mietin niitä kohtia, joissa olisit voinut muuttaa elämäsi suuntaa. Jos olisit tahtonut.
Päihteistä ja huumeista irrottautumisen tahtoa sinulla ei ollut. Korkeintaan hetkittäin saatoit ajatella elämää ilman huumeita. Ilman kannabista et koskaan.
Äitisi ja minä olemme vanhentuneet. Tunnemme itsemme yksinäisemmiksi ja tyhjiksi, kun olet poissa. Arkipäivän askareet tuntuvat usein turhilta, vaikka juuri ne antavat meille aikaa ja mahdollisuuden selviytyä.
Yhä edelleen minusta tuntuu hirvittävältä, että Santeri juuri sinä sairastuit hengenvaarallisesti. Etkä nähnyt sitä itse. Toipumisen tie olisi ollut käytettävissäsi. Jos olisit sitä tahtonut. Huumeiden imun on täytynyt olla valtava jo seiskaluokan kevään ja kasiluokan syksyn aikana, jolloin riippuvuutesi syveni muttei ollut vielä päivittäistä.
Haluan uskoa edesmenneen teologin Martti Lindqvistin tavoin, että sinä olet olemassa jollain sellaisella tavalla joka ei avaudu meidän elossa olevien järjellemme. Haluan uskoa, että sinä olet tallessa Jumalan, Luojasi luona. Mitä se sitten tarkoittaakin. Ja että tulemme vielä näkemään ”kasvoista kasvoihin” kuten Paavali Korinttolaiskirjeessä kirjoittaa.
Ystävämme Ani – jonka myös sinä tunsit hyvin, olit hänen lymfahieronnassaan ja myös opetit häntä tietokoneen käytössä – sanoi toissapäivänä, ettei mikään ole mennyt hukkaan. Hän menetti aikanaan kaksi aviopuolisoaan muutaman vuoden välein, joten hänen kokemuksillaan ja sanoillaan on painoa.
Kuinka kaipaankaan sitä, että lampsisit tähän. Halaisin sinua ja kysyisin: Mitä nuorimies? Istuisit alas: Ei mitään ihmeitä. Katselisimme keskustan hyörinää ja jalkojemme juuressa olevaa vesiallasta. Tuuli pyörittäisi pieniä laineita, joihin aurinko säkenöisi. Näkisin sinun hymyilevän, kuin lapsena.
Rakkain terveisin Isäsi
Poikamme Santerin kuolema on merkinnyt meille vanhemmille ja sisaruksille pahimman pelon toteutumista. Läheltä piti tilanteita oli ollut ennenkin. Olimme joutuneet elämään tilanteessa, jota olen kuvannut lähinnä ”sotatilaksi”. Jouduimme sopeutumaan siihen, että nuoremmat sisarukset hoidetaan ja vastuulliset työt tehdään, arki rullaa, vaikka ymmärsimme että mikä tahansa päivä voisi olla poikamme viimeinen.
Santerin kuolema on muuttanut minua isänä, puolisona, ihmisenä, työrooleissa, ystävyyssuhteissa. Muutoksen identiteetissäni olen joutunut hyväksymään peruuttamattomana. En ole sama ihminen enää.
Elämä ei näyttäydy enää ikuisuutena, loputtomana jatkumona. Elämä on saanut ääret. Ymmärrän sieluni pohjasta, että elämä on hyvin rajallinen. Tärkeää ei enää olekaan, onko elämää jäljellä 20 vai 2 vuotta? Vaan se mitä merkityksiä elämälleni annan ja kenen kanssa haluan sen jakaa.
Ystävyyssuhteeni ovat muuttuneet, entisistä ystävistä ovat jäljellä vain kaikkein uskollisimmat. Uusia ihmisiä on tullut elämääni; ja olen antanut heidän tulla. Työroolini olen muuttanut perusteellisella tavalla.
Vapaaehtoisena toimiminen Irti huumeista yhdistyksessä on tullut vahvasti mukaan. Ohjaan isäryhmää ja sururyhmiä sekä olen myös yhdistyksen hallituksessa mukana.
Santerille ja itselleni lupaamani kirjan tulen julkaisemaan ensi keväänä omakustanteisena verkkokirjana.
Vaimoni kanssa olemme yhä yhdessä, 25 –vuoden jälkeen.
Ehkä tärkein asia jonka olen oppinut näinä vuosina on se, että ihmeitä tapahtuu. Niitä todellakin tapahtuu. Pojista ja tytöistä, jotka Santeri tunsi ja jotka olivat hänen käyttäjäystäviään, neljä on päässyt kuiville huumeista. Olen saanut ystävystyä heidän kanssaan, ja nähnyt sen valtavan muutoksen joka heidän elämässään on käynnissä.
Muutos ei tapahdu itsestään, se on nöyrtymistä elämän edessä. Vastuun ottamista omasta elämästä. Yksin ei kukaan voi pelastaa itseään huume-riippuvuudesta. Silti: muutoksen on lähdettävä itsestä.
Korinttolaiskirjeen sanoihin päätän puheeni. ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”
