Poikani Santerin eläessä sovin itseni kanssa, että kirjoitan hänen elämästään kirjan. Toivoin, että hän voisi lukea sen. Aavistin, että niin hyvin ei ehkä kuitenkaan kävisi.
Kun Santeri löytyi kirkkaana kevätpäivänä, omalta sängyltään, levollisen näköisenä, kuolleena, tiesin että itselleni antamani lupauksen aika oli tullut.
Saman päivän iltana aloin kirjoittaa.
Kirjoitin selvitäkseni. Ja kirjoitin selvittääkseni poikani kuoleman salaisuuden. Miksi 18-vuotias, minulle niin rakas esikoispoikani, oli kuollut? Ja tarkemmin: Miksi Santeri rakastui kannabikseen 13-14 –vuotiaana? Miksi paria vuotta myöhemmin mukaan tulivat vahvemmat aineet? Miksi poikani ei halunnut irti huumeista, vaikka taistelimme vanhempina hänen elämänsä puolesta usean vuoden ajan?
Kirjoitin surupäiväkirjaa puolisentoista vuotta. Kunnes lakkasin kirjoittamasta. Tunsin, ettei minulla ollut mitään sanottavaa, enää. Kaikki oli sanottu. Santeri oli poissa.
Aikaa kului. Palasin tekstiin ja työstin sitä ammattilaisen kanssa, mutta kustantajaa ei kuitenkaan löytynyt. Viime syksynä annoin tekstin olla ja kävin itseni kanssa keskustelua. Mikään ei toisi Santeria takaisin. Käsikirjoitus oli kirjoitettu. Miksi julkaista tekstiä ja lähteä pois saavuttamaltani uudelta tasapaino- ja mukavuus-alueelta?
Elämän sisällöt ja sille antamani merkitykset olivat peruuttamattomasti muuttuneet. Tunsin olevani, ainakin jollakin tavalla, sinut poikani kuoleman ja oman elämäni kanssa. Miksi siis kirjoittaa julkisesti?
Kesän ja syksyn aikana kävin keskusteluja luotettujen ystävien kanssa. Kerroin heille epäilyksistäni ja epävarmuudesta jota tunsin. Kukin heistä sanoi saman, vain hieman eri sanoin: Kun kirjoitat, et kirjoita enää itseäsi varten, vaan muita varten.
Viisas ystäväni sanoi, että kirjoittaessani luon tilaa muiden haavoittuvuudelle. Sille, että ihmiset saavat mahdollisuuden tunnistaa oma haavoittuvuutensa, ilmaista ja jakaa sitä muiden kanssa.
Kirjoitan siis vertaisilleni. Teille jotka olette kokeneet lapsenne, puolisonne, veljenne, siskonne tai ystävänne sairastumisen huumeriippuvuuteen. Ehkä myös menettäneet hänet lopullisesti. Vertaisuuden jakamisen kautta syntyy toivoa, joka kantaa.
Surukirja julkaistaan tällä sivustolla 1.3.2018.
