Tyhjensimme kesällä appivanhempien kotitaloa Savossa. Vaimoni äiti kuoli vakavan sairauteen vain puoli vuotta esikoisemme jälkeen. Appeni ei enää pärjännyt itsekseen ja hän oli saanut pysyvän hoitopaikan.
Meille jäi irtaimiston selvittäminen ja lajittelu. Millä esineillä olisi tunne- tai muuta arvoa, mikä olisi heitettävä pois?12
Tyhjenevässä talossa mieleni täytti appivanhempieni lämmin ja huolehtiva suhtautuminen viisihenkiseen perheeseemme kun kesäisin rymysimme taloksi, vähintään viikoksi ja ylikin, ja heidän rauhansa oli tiessään. Siitä tuli perheemme Kesäkoti.
”Vihdoin Pikku-Ankkakin ui!” Tällä huudahduksella saattelin 2-3–vuotiasta tytärtämme Kangaslammella, jossa hän renkaan varassa opetteli uimaan, tunnustellen missä syvä alkaa. Lapsista kukin opetteli vuorollaan uimaan ja melkoisia vesipetoja heistä tulikin!
Myös omat lapsuuden kesät Mummon mökillä palautuivat mieleen. Se kun käveltiin veljen kanssa pari kilometriä virroille uimaan. Matka tuntui kestävän niin pitkään, lehtipuut tuoksuivat heinäkuulta, tuntui kuin kesä kestäisi aina, se ei loppuisi ikinä!
Esikoisemme Santeri ja hänen serkkunsa Harri touhusivat kesäisin omia juttujaan Virkaveljinä. Viimeisinä vuosinaankin Santeri halusi aina mukaamme maalle. Hän tuntui nauttivan aivan erityisesti saunomisesta ja uimisesta miesten kesken, vaikka hänen vointinsa jo heikkeni.27
Lopulta tuli aika jättää jäähyväiset Kesäkodille ja 25 kesälle lapsiperheenä.
