11.12.2017 klo 9.00 (ravintola Lasipalatsi)
Kommenttipuheenvuoro – Marko Luukkanen, Irti huumeista ry
Arvoisat kirjan kirjoittajat & rakkaat kanssakulkijat, minua on pyydetty kommentoimaan uunituoretta teosta Päihdekuolema ja vaiettu suru.
Kommentoin teosta nimenomaan vertaisuuden ja kokemusasiantuntijuuden näkökulmasta. Menetin oman esikoispoikani huumeisiin kolme ja puoli vuotta sitten.
Millaisesta kärsimyksestä on oikeastaan kyse päihde- ja huumeriippuvuudessa ja päihdekuolemassa?
Millaisesta kärsimyksestä on kyse kun läheinen; lapsi, puoliso, vanhempi tai ystävä, sairastuu päihde- tai huumeriippuvuuteen ja hänen persoonallisuutensa muuttuu ja kapeutuu kapeutumistaan sairauden eri vaiheissa?
Millaisesta kärsimyksestä onkaan kyse, kun läheisen elämästä katoavat tärkeät ihmiset yksi toisensa jälkeen – sairauden aaltomainen eteneminen kuluttaa heidät ennen pitkää loppuun ja lopulta yhteys kaikkein rakkaimpiinkin usein katkeaa?
Millaisesta kärsimyksestä on kyse, kun on joutunut hautaamaan läheisensä, painajainen sekä toiveikkuus ovat ohitse, kun joutuu kohtaamaan tyhjyyden, surun ja helpotuksen, ihmetyksen, miten tässä näin pääsi käymään? Miksi hänelle, minulle ja meille kävi näin?
Eloon jäävien mielissä risteävät kysymykset jäävät vaille lopullista vastausta. Parhaassakin tapauksessa me jäljelle jääneet – elämään jätetyt – voimme löytää niihin vain olettamuksia.
Vaiettu suru koteloi kärsimyksen. Vaikeneminen ei neutraloi surua, vaan tekee siitä salakavalalla tavalla tuhoisan. Puhumattomuus syö elämänilon ja luovuuden.
Surun ilmaiseminen, sen sanoittaminen ja näkyväksi tekeminen, vie kärsimykseltä pois sen tuhoavuuden. Erityisesti surun jakaminen vertaisten kanssa tekee mahdolliseksi jatkaa elämää, joka on osoittanut rajallisuutensa.
Päihdekuolema ja vaiettu suru -teos ilmentää osaltaan arvokkuutta päihde- ja huumeriippuvaisten ainutkertaiselle elämälle. Samalla se vähentää läheisten kokemaa kärsimystä ja häpeää tekemällä sen näkyväksi.
Teosta kuvataan johdantosanoissa käsikirjaksi, kertomatta kuitenkaan tarkemmin kenelle se on tarkoitettu. Tämä muodostuu kuitenkin kirjan vahvuudeksi, koska kirja
toimii hyvin johdantona päihdesensitiiviseen suruun ja sururyhmissä työskentelyyn järjestöjen ja seurakuntien työntekijöille, päihteisiin läheisensä menettäneille ja päihderiippuvaisten kanssa toimiville vapaaehtoisille.
Minua kosketti erityisesti kuvaus suruprosessista Sininauhaliiton asumispalveluyksiköiden asukkaiden kuoleman jälkeen. Katkenneet suhteet lähiomaisiin on niissä hyvin tyypillinen ilmiö. Työntekijät tapaavat siis lähiomaisia – jos heitä vielä on – vasta asukkaan kuoleman jälkeen. Työntekijät kertovat omaisille asukkaan viimeisistä vuosista, mikä auttaa omaisia heidän surussaan eteenpäin.
”Eli pojat eivät tunteneet isäänsä, et kyseltiin paljon ja niinku kartotettiin, he kartoittivat omaa isäänsä. Sit sai olla siinä vähän niinku antamas jotain tietoja. Toivon, että heitä helpotti, että saivat kuulla minkälainen isä oli nää loppuajat.”
Surun sukupuolittuminen on yleinen ilmiö, joka näkyy myös päihdesurukirjassa. Kaikki kahdeksan kirjoittajaa ovat naisia. Lisäksi päihteisiin läheisensä menettäneiden lainauksista 30 on naisten ja vain viisi miesten. Missä me miehet piileksimme? Onko niin, että tunne-elämän shokkien ja kriisien käydessä hallitsemattomiksi, käännämme selkämme ja pakenemme toimintaan? Tai yritämme unohtaa turvautumalla erilaisiin riippuvuuksiin, vaihtoehtojahan on runsaasti tarjolla? Tarvitsemme ehdottomasti lisää myös miesten kokemuksia ja kertomuksia päihdesurusta.
Teoksesta ilmenee hyvin mikä merkitys sillä on, että läheisen päihdekuoleman kokeneilla olisi mahdollisuus osallistua nimenomaan päihteisiin ja huumeisiin läheisensä menettäneiden sururyhmiin. Kirjassa monet kertovat, miten ns. ”tavallisissa” sururyhmissä ei uskalleta eikä osata käsitellä kuoleman päihdesensitiivisyyttä. Päihdesensitiivisiin sururyhmiin on olemassa suuri tarve.
Surevien omaisten kertomuksissa toistuu teoksessa usein tärkeä havainto, kuinka edesmennyt päihde- tai huumeriippuvainen ”ei tavallaan edes tajunnut, mitä se irtipääseminen tarkoittaa, sillä
luopuminen aineista olis tarkoittanu omasta identiteetistä luopumista”. Samankaltainen tilanne oli oman poikanikin kohdalla aikanaan.
Vaikka teos ilmentää päihde- ja huumekuolemiin läheistensä menettäneiden surua ja kärsimystä erityisesti heidän itsensä kertomana, teoksesta löytyy myös toivoa. Osa kertojista viittaa lyhyesti nykyiseen elämänvaiheeseensa:
”Kokemukset eivät ole saaneet pelkäämään, vaan luottamaan elämään.”
”Kuoleman jälkeen on helpompi elää, jos välit olivat rakkaudelliset.”
Tampereen yliopiston tutkijoiden kirjoituksessa todetaan vanhempien selviytymisprosessista puolestaan näin:
”Surun helpottuminen ajan myötä mahdollistaa vanhempien henkisen kasvun, joka pitää sisällään itsetunnon vahvistumista, elämänkatsomuksen muuttumista ja positiivisuutta ihmissuhteissa. Vanhempien selviytyminen lapsen päihdekuolemasta ei ole itsestäänselvyys, mutta parhaimmillaan se voi olla vahvistava kokemus kaiken kärsimyksen päätteeksi.”
Tämän olen myös itse voinut kokea; identiteetin muuttumisena, ihmissuhteiden verkoston muutoksena, työroolin vaihtumisena, elämän intensiteetin ja merkitysten vahvistumisena.
Tosiasioiden tunnustaminen on tunnetusti viisauden alku. Jenni Tuulensuu ilmaisee teoksessa asian näin: ”Ei jos, vaan kun kuolemme.”
”Jokainen ihminen tuo maailmaan valoa ja iloa, vaikka joutuisi selviytymään pimeässä. Mikä elämässä on ollut hyvää, kantaa viestiä elämän arvosta. Mikä elämässä on ollut kurjaa, voidaan tunnustaa.”
Haluan kiittää teoksen kirjoittajia elämän antamisesta merkittävälle päihde- sensitiivisen surun kirjalle! Saakoon se tulevaisuudessa myös jatkoa lisäteosten myötä!
